Yhteisöllisyys ja hengellisyys elämän tienviittoina

Rovasti Marianne Heikkilän elämään on mahtunut monenlaista. Julkisuus on tullut hänelle tutuksi jo nuorena äidin PR-, koulutus- ja mallitoimiston kautta. Kiinnostus hengellisyyteen johdatti papiksi. Hän on ollut aloittamassa Naisten Pankkia, ja viimeiset viisitoista vuotta hän on luotsannut Marttaliiton toimintaa.

Sotahuudon viime numerossa saimme Marttaliitolta loistavia vinkkejä kestävän kehityksen ja vastuullisuuden teemasta. Nyt on aika tutustua järjestön pääsihteeriin Marianne Heikkilään. Myöhemmin tänä vuonna esittelemme Marttojen monipuolista toimintaa.

Marianne syntyi Helsingissä vuonna 1968.

– Olen yrittäjäperheestä, ja vanhempani ja isovanhempani tekivät paljon töitä toimeentulon eteen. Välillä oli haasteellisia aikoja taloudellisesti.

Mariannen vanhemmat erosivat hänen ollessaan 9-vuotias.

– Sain ja jouduin ottamaan vastuuta pikkuäitinä nuoremmasta veljestäni ja itsestäni. Lapsuus jäi lyhyeksi, ja elämän arkitodellisuus oli jatkuvasti läsnä. Vanhempien uudet kumppanit ja uusperhe-elämä tulivat varhain tutuksi, Marianne muistelee.

Työtä Mariannen perheessä ei pelätty. Mariannen isovanhemmat omistivat naisten pukutehdas Kaisu Heikkilä Oy:n ja hänen äitinsä Roswitha Möhring pyöritti PR- ja mallitoimistoa ja järjesti koulutuksia.

– Aloitin työnteon jo nuorena. Opiskeluaikanani olin töissä toimittajana Ylen Lasten ja nuorten toimituksessa ja kirjoitin eri medioihin. Ansaitsin opiskelurahoja, jottei tarvinnut ottaa suurta opintolainaa. Äidin kautta pääsin tutustumaan malli- ja toimittajamaailmaan. Se imaisi minut jo varhain. Olen tästä hänelle syvästi kiitollinen. Äidin julkisuus oli teininä haaste, mutta sitä oppi käsittelemään. Opin median pelisääntöjä, joita olen voinut hyödyntää myöhemmin omassa ammatissani ja tekemisissäni luottamushenkilönä, johtajana ja vapaaehtoisena.

Marianne pohtiikin, että moni hänen persoonansa piirteistä on peruja jo lapsuus- ja nuoruusvuosilta:

– Yhteisöllisyys, sitkeys, myötätunto vähäosaisia kohtaan, oikeudenmukaisuuden taju, idealismi, määrätietoisuus, elämän merkityksen ja syvyyden teologinen ja filosofinen pohdinta, hengellisyys ja hengellinen kaipaus, melankolisuus ja optimismi yhdessä. Olen nopea ja välillä kärsimätön, koska haluaisin tehdä asiat ripeässä tahdissa ja korjata epäkohdat heti, Marianne toteaa hymyillen.

Sukunsa ensimmäinen

Marianne Heikkilä vihittiin papiksi 1996. Kiinnostus hengellisyyteen kumpuaa lapsuudesta.

– Suvussamme ei kuitenkaan ollut entuudestaan pappeja tai hengellisessä työssä olleita tai herätysliikkeessä eläneitä. Perheemme oli perinteisiä evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Isoäitini Kaisu rukoili meidän lastenlasten puolesta ja kertoi tarinoita kohdatuista enkeleistä ja Jeesuksesta. Äitini tuli 80-luvulla uskoon. Kaikella tällä on ollut vaikutusta valintoihini. Elämän isot kysymykset – kuoleman ja elämän, armon, synnin, pelastuksen ja rakkauden kysymykset – kristinuskon horisontissa eivät jättäneet rauhaan. Reissasin riparin jälkeen paljon eri gospel-tapahtumissa ja kristillisissä nuorten tilaisuuksissa. Kokemisen tarve oli suuri. Sain hyviä ystäviä, joilla oli sama arvomaailma, ja se tuki elämänkatsomukseni vahvistumista.

Pappisvihkimyksen jälkeen Marianne toimi vajaan vuoden verran nuorisotyöstä vastaavana seurakuntapastorina Hakunilassa ja sitten Kirkkopalveluiden viestintäpäällikkönä.

– Olen siitä kiitollisessa asemassa, että minut on aina kutsuttu töihin ja olen saanut seurata tätä ”johdatusta”. Järjestömaailma on tuntunut koko aikuisiän omalta, ja kolmannella sektorilla olen saanut toimia kansalaisyhteiskunnan hyväksi. Se palkitsee ja tuo merkitystä. Toimittajan työt, kirjoittaminen ja konsultin työt ovat olleet kiinnostava lisä arkityön rinnalla – ja olen samalla tehnyt freelancer-pappina lähes 30 vuotta kirkollisia toimituksia. Tästä polusta saan olla kiitollinen.

Globaalia apua

Seuraava mielenkiintoinen askel Mariannen urapolulla oli kotimaan työn johtajan ja varatoiminnanjohtajan pesti Kirkon Ulkomaanavussa.

– Kehitimme varainhankintaa, seurakuntayhteyksiä, koulutuksia, viestintää ja verkostoissa vaikuttamista. Ensimmäisen Ugandaan suuntautuneen Afrikan matkani aikana leirinuotion ääressä syntyi ajatus siitä, että haluaisin kutsua naisjohtajia Afrikkaan. Hetki oli siemen tulevan Naisten Pankin synnylle. Istuimme avoimen taivaan alla ja esihenkilöni kysyi jokaiselta, mistä unelmoitte? Muistan sanoneeni, että haluaisin viedä naisjohtajia näkemään jotain vastaavaa, mitä me olimme itse nähneet ja kokeneet. Sain vapaat kädet organisoida naisjohtajien matkan Liberiaan, jonka emännäksi saimme Merja Ylä-Anttilan. Paikaksi valikoitui Liberia, sillä maahan oli valittu Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson-Sirleaf. Yhteyden presidenttiin mahdollisti ministeri Elisabeth Rehn. Matkan jälkeen ensimmäinen konsepti Naisten Pankista alkoi muodostua mukana olleiden naisten toimesta.

Naisten Pankki on vapaaehtoisten verkosto, joka kerää varoja kehitysmaiden naisten toimeentulon parantamiseksi kestävän kehityksen periaattein. Varoilla tuetaan naisten ammatti- ja yrittäjäkoulutusta, työkalujen ja materiaalin hankintaa sekä naisten oikeuksien ja aseman parantamista. Kirkon Ulkomaanapu verkostoineen auttaa etsimään avustuskohteet ja valvomaan niitä sekä hallinnoi Naisten Pankin varoja. Tavoitteena on, että jokaisella naisella on taloudellinen vapaus ja valta päättää omasta elämästään.

Naisten Pankki aloitti toimintansa vuonna 2007. Se on tähän mennessä toiminut 17 maassa kattaen kaikki mantereet, tavoittanut 94 000 naista tarjoten koulutusta ammattiin ja tukea yrittäjyyteen ja turvannut samalla 470 000 perheenjäsenen elämää. 90 % tuetuista naisista on kasvattanut toimeentuloaan. Vuodesta 2007 lähtien rahasto on kerännyt lähes 26 miljoonaa.

– Olen loppuelämäni kiitollinen, että sain olla mukana synnyttämässä upeiden ja viisaiden naisten kanssa jotain globaalia, jolla on merkitystä vielä meidän jälkeemmekin kehitysmaiden naisten itsenäisyydelle, toimeentulon turvaamiselle ja yrittäjyyden tukemiselle kohti parempaa ja köyhyyden kierteestä ulos johtavaa elämää, Marianne toteaa tyytyväisenä.

Marttojen messiin

Vuonna 2010 elämä lähti kuljettamaan Mariannea jälleen kohti uusia haasteita. Hän aloitti tuolloin Marttaliiton pääsihteerinä, ja tällä polulla hän kulkee edelleen.

Tiedustelen Mariannelta, millaiset asiat saivat hänet kiinnostumaan kyseisestä tehtävästä.

– Arvopohja, perinteet, muutosmahdollisuudet ja työn jatkuva kehittäminen yhdessä vapaaehtoisten, piirien ammattilaisten, luottamushenkilöiden ja verkostojen kanssa. Jokainen työpäivä on erilainen, ja yhdessä onnistuminen on parasta. Aina tämä ei ole helppoa: toimintaympäristö muuttuu jatkuvasti, ja jotta voimme pysyä edelläkävijöinä, meidän tulee tehdä kehittämistyötä tuplaten. Olen iloinen, että olemme saaneet myös nuoria mukaan yhdistyksiin ja työllemme on tilausta, Marianne listaa.

– Arvostan Marttojen arkirealismia ja samalla suurella sydämellä toimimista kolmansien osapuolten kanssa.

Martat ei ole uskonnollinen toimija. Kysyn Mariannelta, pohdituttiko tämä hänen työskenneltyään jo pitkään kristillisellä kentällä.

– Arvopohjainen työ on ollut aina merkittävä tekijä valitessani työpaikkoja. Vaikka Martat ovat nyt uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, syntyhistoriasta ja Emäntä-lehdestä on luettavissa edeltäjieni vahva hengellinen näkemys ja kutsumustoiminta. Järjestössä ei harjoiteta uskontoa, mutta jokainen jäsen voi tehdä näin vapaasti omassa elämässään. Toisaalta kunnioitamme perinteitä, ja siksi viime vuonna 125-vuotisjuhlavuotenamme saimme järjestettyä Tampereen tuomiokirkon ja Ylen hartausohjelmien kanssa suoran juhlajumalanpalveluksen.

Palkitsevat haasteet

Kuluneet viisitoista vuotta ovat olleet pääsihteeri Marianne Heikkilälle sekä rikkaita että haasteellisia.

– Ne ovat olleet jatkuvaa uudistumista, kehittämistä ja muutoksen johtamista. Toimintaympäristö on muutoksessa ja rahoituslähteet kapenevat. Olemme halunneet ylläpitää ja tukea sekä vapaaehtoispuolta järjestössämme että ammattilaisten tekemää, kohdennettua neuvontaa. Olen hyvin kiitollinen kaikista yrityskumppaneista, joita olemme vuosien saatossa saaneet.

– Olemme myös saaneet kasvatettua jäsenmäärää joinakin vuosina, ja jäsenistön ikääntyessä on jokainen uusi jäsen meille suuri kunnia-asia.

Monia asia on vuosien saatossa palkinnut: – Olen saanut elää nämä vuodet uskomattoman hienojen ammattilaisten ja vapaaehtoisten kanssa lukuisissa yhteyksissä kohdaten satoja ja satoja kentän ihmisiä, Marianne toteaa hymyillen. – Olemme saaneet olla mukana myös merkittävissä verkostoissa, kuten vetämässä valtiovarainministeriön Digi arkeen -neuvottelukuntaa ja THL:n pääjohtajan pyynnöstä koronavuosina kasvomaskikampanjaa, pari esimerkkiä mainitakseni.

– Järjestöjohtaminen on 24/7-työtä, ja vastuu on suuri. Meidän johtajien tehtävä on luoda jokaiselle sellaiset työskentelyolosuhteet, joissa kaikki voivat loistaa ja tehdä parhaansa. Tämä on jatkuvaa harjoitusta ja oppia palvelevassa johtamisessa. Miten olla riittävän määrätietoinen päätöksissä, lujasti lempeä, Marianne pohtii.

Näkyykö ”marttaus” Mariannen omassa arkielämässä?

– Monin tavoin, Marianne vastaa hymyillen. – Kohtuullisuutena, kierrättämisenä, säästämisenä, luonnon kunnioituksena, perheen taloudesta huolehtimisena ja talouskasvatuksena, varautumisena, sesonkien hyödyntämisenä ja ruokahävikin välttämisenä sekä lentojen välttämisenä… Emme ole perheenä lentäneet lomalle kuin muutaman kerran. Olen harrastanut pitkään erilaisia kirpputoreja ja ostan paljon kierrätettyä sekä laitan asioita edelleen kierrätykseen, se on elämäntapa.

Rakkaudesta, toivosta ja uskosta

Palataan vielä henkilökohtaisuuksiin. Marianne on naimisissa Raptori-yhtyeestä tutun Ismo Heikkilän kanssa.

– Tapasimme töiden parissa. Tarkoituksenani oli haastatella poikabändi New Kids On the Blockia, mutta sainkin korvikkeeksi Raptorin, Marianne muistelee hymyillen. – Parisuhteessamme rakkauden lisäksi tärkeitä arvoja ovat keskinäinen luottamus, ystävyys, huumori, turva ja täydellinen tasa-arvo. Mieheni on kasvanut vahvan äidin kanssa eikä kaihtanut itsenäisen naisen ottamista puolisoksi. Hän on viisas, auttavainen ja hyvä puoliso. Jaamme saman arvomaailman. Olen ollut absolutisti lähes parikymmentä vuotta, niin hän kunnioittaa tätä eikä itsekään ota mitään, kun olemme yhdessä tai perheen kesken.

Mariannella ja Ismolla on kaksi lasta.

– Äitiys on elämäni tärkein tehtävä ja suurin lahja. Olen kiitollinen näistä lahjoista, tytöstä ja pojasta. Saimme enemmän kuin uskalsimme pyytää. Nuoret ovat opettaneet ja koulineet meitä enemmän kuin mikään muu asia elämässämme. Opimme heiltä jatkuvasti. Nyt kun tytär lähti toistamiseen yliopistovaihtoon Ranskaan, on jälleen aika päästää irti ja toivottaa siunausta ja rukouksia matkalle.

Kenenkään elämä ei ole vailla suruja, ja vuodet 2020–2021 olivat erityisen raskaita Mariannelle ja hänen lähipiirilleen. Hän menetti neljä läheistä ihmistä reilun vuoden aikana: pikkuveljensä, appensa, isänsä ja hyvän ystävättärensä äidin. Viime vuonna menehtyi rakas isäpuoli.  Marianne siunasi heistä jokaisen haudan lepoon. Kysyn, mistä hän ammentaa voimaa näinä kaikkein vaikeimpina hetkinä.

– Perheeni lisäksi Jumalalta, rukouksesta ja ystäviltäni, luonnosta, hiljaisuudesta, haudalla käymisestä, vapaaehtoisuudesta omassa lähiseurakunnassa sekä Tuomasmessusta. Usko antaa voimaa ja lohdutusta siihen, että kaikki ei ole tässä, vaan kohtaamme rakkaat jälleen iankaikkisessa elämässä.

Usko on suurin voimavara: – Täysin välttämätön. Se on ilma, jota hengitän. Ystävät, joilla on sama hengellinen kaipuu ja ikävä, tulevat hyvin lähelle. Rukouksen ja hiljaisuuden oheen kaipaan yhteisöllisyyttä ja uskon tuomaa toiminnallisuutta. Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Tuomasmessussa ja omassa paikallisseurakunnassa. Yhteisessä kirkkovaltuustossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa sekä Lauttasaaren seurakuntaneuvostossa saan olla päättämässä rakenteiden ja sisältöjen toimivuudesta kirkossamme. Olen mukana myös monissa evankelisluterilaisen kirkon kristillisissä järjestöissä tai työryhmissä luottamushenkilönä ja vapaaehtoisena. Yhdessä päättäminen ja tekeminen antaa voimaa.

Pääsiäinen, juhlista jaloin

Olemme ilojuhlan, pääsiäisen kynnyksellä. Mariannelle se on kirkkovuoden tärkein juhla.

– Jeesuksen Via Dolorosan jalanjäljissä kulkeminen auttaa ymmärtämään, että Jumala ja Jeesus on tullut ihmisen kärsimyksen ja kadotuksen keskelle. Hän tuntee haavamme ja itkumme, näkee ahdistuksemme ja pelkomme. Hän ei kaihda rikkinäisyyttämme ja repaleisuuttamme.

– Pääsiäinen on suuren lohdutuksen juhla, koska kuolema on voitettu, ja meille odottaa Jeesuksen ristinkuoleman ja sovituksen vuoksi iankaikkinen elämä.

Mariannelle pääsiäinen on perhejuhla.

– Olemme perheen kesken, ja todennäköisesti anoppini liittyy seuraamme. Olen vuoden tärkeimmässä hetkessä eli kiirastorstain ehtoollisen asettamisessa joko perheen ja kummilasten kanssa tai yksin. Tämän lisäksi menen pääsiäisyön messuun ja luontoon. Olemme rauhassa ja valmistamme yhteisen pääsiäis-aterian laajennetulle perheellemme. Osallistumme usein myös Helsingissä Via Crucikseen. Yhtenä korona-ajan pääsiäisenä sain olla ensimmäistä kertaa Uspenskin katedraalissa pääsiäisyön messussa nyt jo edesmenneen ystäväni Maria Jungnerin kanssa. Sitä kokemusta en unohda.

Mitä meidän kaikkien tulisi ottaa sydämeen pääsiäisen sanomasta?

– Pääsiäisen kärsimyksen ja ylösnousemuksen todellisuuden keskellä ihminen löytää paikkansa tässä universumissa. Pääsiäisen sanoma on siinä, että kuoleman voittaminen ja ylösnousemuksen ihme ovat vuosituhantinen salaisuus, jota meidän ihmisten on vaikea järjellä ymmärtää. Pääsiäinen on uuden elämän alku, ja koko luomakunta yhtyy iloon, jota voimme ihmisinä ymmärtää vain uskomme ja rakkauden kautta.

Vähäosaiset sydämellä

Marianne Heikkilä kiittää haastattelumahdollisuudesta, sillä vähäosaisten ja heikommassa asemassa olevien huomioinen on hänelle hyvin tärkeää. Siksi hän myös arvostaa Pelastusarmeijan tekemää työtä.

– Jo isäni ja äitini keräsivät vaatteita ja tekivät hyväntekeväisyysmuotinäytöksillä rahaa Samaria-lähetykselle ja muille vapaiden suuntien yhteisöille. Näin he antoivat meille lapsille mallin, miten olla yhteiskunnassa ja toimia. En usko kuitenkaan pelkkään hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, vaan näen, että rakenteet ja yhteiskunnan antama perusturva tulee olla kaikille kansalaisille sellainen, että jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa omannäköistä elämää.

Pelastusarmeija tuli Mariannelle ja sisaruksille tutuksi jo lapsena, sillä heidän isänsä halusi joka joulu tyhjentää perheen vaatekaapit ja antaa kaiken ylimääräisen Helsingin Stockmannin kellon alla olevaan joulupataan.

– Joulupata on yksi Suomen perinteisimmistä ja tärkeimmistä joulukeräyksistä, jolla autetaan kotimaan vähävaraisia lapsiperheitä ja muita avuntarvitsijoita. Arvostan järjestötoimijana työtänne suuresti, sillä palvelette yhteiskunnan väliinputoajia: vähävaraisia, yksinäisiä, kodittomia ja eri syistä syrjään joutuneita ihmisiä. Haluan kiittää valtakunnallisesta työstänne vapaaehtoisten kanssa ja rukoilen työllenne siunausta. Jumalan runsasta varjelusta kaikkeen, missä palvelette! 

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen ja Marianne Heikkilän kuva-albumi

Marianne Heikkilä

• Marttaliiton pääsihteeri, Martat-lehden päätoimittaja
• rovasti, pappi, tietokirjailija, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti
• hallitusammattilainen, mukana lukuisissa hallituksissa, kuten Lasten ja nuorten keskuksessa, Autismi-säätiössä, Sininauhasäätiössä, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja valtiovarainministeriön Digipaneelissa
• Lukuisia tunnustuksia, esimerkkeinä: Tapaseuran hyvien tapojen lähettiläs, Pelastusalan (SPEK) ensimmäisen luokan ansioristi, Kirkon tiedonvälityspalkinto, vuoden somepomo

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä