Vihapuhe nousee ihmisestä, mutta se ei ole inhimillistä

Mennään heti asian ytimeen. ”Jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinenkin.”Näin sanoi Mestari kauan sitten ja näin hän sanoo yhä. Mestari sanoi myös,että vihapuhe on samaa kuin tappaminen. ”Noo, Jeesus kyllä vähän liioitteli”, sanomme me.

Liioitteliko hän? Entä hänen oma vihainen puheensa fariseuksille: ”Te kyykäärmeitten sikiöt…”? Vihapuhe on 2010-luvun iso asia, suuri ongelma. Jokaisella meistä on siitä omat kokemuksemme ja käsityksemme. Suurin osa meistä lienee samaa mieltä siitä, että vihapuheet ovat myrkky, joka syövyttää koko ihmiskuntaa. Samalla tunnemme voimattomuutta sen edessä: mitä tehdä?

Vihapuheen suitsimiseksi on tehtävissä paljonkin, isoa ja pientä. Lainsäädännöllä on jo määritelty ja jatkuvasti määritellään, millaista puhetta, kirjoittamista ja kuvamateriaalia yhteiskuntamme ei hyväksy. On kysymys yhteisestä eettisestä ymmärryksestä, joka luo kansakunnan moraalia. Ei ole kysymys mistään tiukkapipoisuudesta, ihmisten sanan- ja ilmaisuvapauden rajoittamisesta tai ”poliisivaltiosta”, vaan siitä, että yhteisen hyvän nimissä suojellaan inhimillistä elämää.

Erityisen oleellista on se, että suomalainen koulutusjärjestelmä kaikilla oppimisasteilla korostaa yhä selkeämmin ja painokkaammin jokaisen ihmisarvoa, loukkaamattomuutta ja suosittaa kärsivällistä yhteiseloa. Tätä tapahtuu jo nyt varsin hyvällä tavalla, mutta me kaikki voimme omalta pieneltä osaltamme vaikuttaa siihen mielipideilmastoon, joka puolestaan vaikuttaa koulutusjärjestelmän linjauksiin.

Arkiset asenteet keskiössä

Lakeja, sääntöjä ja rajoituksia tärkeämpää onkin se, millaisia ovat meidän omat henkilökohtaiset arkiset asenteemme ja vakaumuksemme näihin asioihin ja millaisia ovat niitä seuraavat tekomme. Mitä ja milloin puhun ja kirjoitan, mistä ja miksi vaikenen? Isoja sisäisiä kysymyksiä ovat myös miten näen elämän, Jumalan, itseni, toiset ihmiset, asioiden merkitykset.

Mitä se vihapuhe oikein on? Vihapuhetta on monenlaista. Se on aggressiivista sanallista tai kuvallista hyökkäystä niitä kohtaan, jotka ajattelevat toisin tai ovat erilaisia. Se on eksymistä asialinjalta ja siirtymistä henkilökohtaisuuksiin, nimittelyyn, pilkkaamiseen, mitätöimiseen, mustamaalaamiseen, häpäisyyn, vähättelyyn. Se on leimaamista, sormella osoittelua, yhteen nippuun niputtamista. Se on joskus hyvinkin uhkaavaa, pelottelevaa. Se kohdistuu toisen ihmisen ulkonäköön, sukupuoleen, ikään, sosiaaliseen asemaan, poliittiseen mielipiteeseen, asuinpaikkaan, rotuun, ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, kulttuuriin, uskontoon. Yhteistä kaikelle vihapuheelle on se, että sen ilmaisija korostaa omaa tai ryhmänsä oikeassa olemista, paremmuutta, valtaa ja oman käsityksen ylivoimaisuutta. Vihapuhe haluaisi poistaa ei-toivotut.

Todellisuudessa vihapuheen puhuja ei yleensä ole vahvoilla ollenkaan. Hän pelkää, tuntee ahdistusta ja hänen itsetuntonsa on useinkin varsin heikko. Takana voi olla myös oikeutettua suuttumusta, joka ilmaistaan niin huonolla tavalla, että asianomainen itsekin kauhistuu myöhemmin. Joskus vihapuheen taustalla ovat mielenterveydelliset ongelmat. Ihminen ei täysin tajua, mitä hän tekee.

Demokratian juurella

Haluan tässä korostaa, että vihapuhe ei ole samaa kuin erimielisyyden ilmaukset. Meillä on erilaisina ihmisinä erilaisia ajatuksia, vakaumuksia, käsityksiä ja me saamme niitä täysin oikeutetusti kertoa puheissa, kirjoituksissa; somessa ja kasvotuksin. Olemme rakentaneet yhteiskunnallisen demokratian juuri sitä varten, että on tilaa erilaisille ymmärryksille politiikasta ja muista yhteisistä asioista. Suuttumus ja kiukku ja oman tai lähimmäisen asian puolustaminen ovat inhimillisiä perusoikeuksia.

Vihapuheen ongelmallisuus onkin juuri siinä, että se pyrkii hiljentämään erilaiset mielipiteet, asiallisen vuorovaikutuksen, yhteisen pohdinnan, toisen osapuolen kuuntelun, yhteisesti koetun neuvottomuuden jonkun ongelman ääressä. Vihapuhe pyrkii lopettamaan keskustelun, ratkaisun etsimisen, omien näkökantojen kriittisen tarkastelun ja pahimmillaan toisen ihmisen oikeuden olla olemassa omine mielipiteineen.

On oikeastaan kummallista, että samalla kun ihmisten mahdollisuudet ilmaista itseään monella eri kanavalla ovat huimasti laajentuneet, mielipiteiden ilmaisun laadukkuus on kaventunut. Ihmiset ikään kuin huutavat asiaansa niin isosti, että itse asia ja sen perusteleminen hukkuvat vihan hyökyaaltoon.

Kasvaminen dialogiin

Palataanpa alkuun, toisenkin posken kääntämiseen ja siihen, että vihapuhe on olemukseltaan toisen ihmisen tappamista. Jeesus sanoi vahvasti, että ei ihminen tuhoa itseään niinkään sillä mitä syö ja juo – tuohan oli iso kiistakysymys noihin aikoihin – vaan sillä mikä nousee sisimmästä, sydämestä: pahat ajatukset, rakkaudettomat sanat, väkivaltaiset teot. Varhainen kristillinen seurakunta ohjeistikin jäseniään ajatuksella ”vihastukaa, mutta älkää antako auringon laskea vihanne ylle”. Pyrkikää aina sopuun, rauhoittakaa itsenne, nouskaa paremmalle tasolle, näyttäkää mitä Jeesuksen esimerkin seuraaminen tarkoittaa.

Kyse on siis kasvamisesta dialogiin, aitoon vuoropuheluun. Vihapuhe on aina monologista, itsekästä, käskyttävää, alistavaa, vaihtoehdotonta. Oikea dialogi on toisenlaista; se luo keskustelukumppanien välille tilan, johon mahtuu erilaisia näkemyksiä ja jossa on ihmisten perustavanlaatuisen ihmisarvon tunnustaminen. Hyvä vuoropuhelu on jatkuvasti tarkentuvaa, kuuntelevaa, muovautuvaa ja sen etsimistä, mitä polkua pitkin päästäisiin eteenpäin erilaisista käsityksistä huolimatta.

Itsekkään minän kuolettaminen

Sallinette minun tuoda tähän ajatuksen, joka äskettäin nousi uudella tavalla ymmärrykseeni. Se koskee kristillisen elämännäkemyksen ydintä, Jeesuksen seuraamista. Siihen kuuluu oman itsekkään minän kuolettaminen. Suomen kielen sana ’itse’ on ikivanhaa kantasuomea. Muinaiset esiäitimme ja -isämme uskoivat, että kaikella olevaisella on sielu, siis myös eläimillä, kasveilla, jopa kivillä. Jokaisen ihmisen rinnalla kulki ikään kuin varjon lailla hänen yksilöllinen sielunsa, ’Itse’. Psykologiassa puhutaan käsitteistä ’ego’ ja ’tosiminä’.

Jeesuksen viesti oppilailleen oli ja on siinä, että me kaikki olemme itsessämme, egossamme, sokeita; elämme pimeässä. ’Uskoontuloksi’ kutsuttu asia on yksinkertaisesti silmien avaamista, valon näkemistä, valossa elämistä. Se on oman ”vanhan” minän kuolemista, uudelleen syntymistä uudenlaiseen minään, uudenlaiseen ’itseen’. Paavali ilmaisi sen sanoilla: ”En enää elä minä, vaan Kristus minussa.”

Ylivoimaistako, mahdotonta? Kristus minussa? Hah! Ei ollenkaan: sinun ’Itse’ voi olla uusi ’Kristus-Itse’. Anna sen tapahtua, silloin se tapahtuu; ei sitä synnytetä väkisin. Itsekkäälle egolle jää yhä vähemmän tilaa, se kuihtuu. Katso mitä tämä tarkoittaa ajatuksissasi, puheissasi ja teoissasi. Vihapuhe ei lähde tästä maailmasta väkivalloin, vihalla, vaan sillä, että ihmiset muuttuvat sisäisesti.

Mitäs jos tekisimme tästä alkaneesta vuodesta 2020 omalla kohdallamme vihapuheen vähentämisen vuoden? Edes pienessä mitassa, sisukkaasti, rakkaudellisesti. Siis niin, että kun näemme ja kuulemme vihapuhetta – toisen tai itsen ilmaisemana – emme ajattelisi: ”tuo on paha ihminen”, vaan ”mitä häneltä puuttuu; mitä vailla hän on”.

Lari Junkkari
työyhteisövalmentaja, kirjailija, pappi

Kuvat: Isabella Mariana 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä