Vankeudesta todelliseen vapauteen

Pekka Matilaisen elämä on ollut täynnä vastakohtaisuuksia. Onnellista lapsuutta seurasi teinikapina, nuoren aikuisen arkionnea rikollis- ja päihdemaailma. Vankila, uskoontulo, lapsen menetys, palkitseva kutsumustehtävä – Jumalan johdattama polku on ollut mäkiä ja mutkia täynnä.

Pekka Matilainen on Vapaakirkon diakoniatyötä organisoivan ViaDia Pirkanmaa ry:n toiminnanjohtaja. Hän on kotoisin Itä-Suomesta, mutta on kotiutunut neljä vuotta sitten Kangasalle, missä hän asuu nyt rakkaan vaimon, neljän kouluikäisen lapsen ja neljävuotiaan sileäkarvaisen noutajan Lyylin kanssa.

– Se on sellaista vauhdikasta perhe-elämää. Välillä ei tiedä, meneekö töihin vai kotiin lepäämään, Pekka naurahtaa.

Teinikapinasta rikollismaailmaan

Pekan viiteenkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaisia käänteitä. Hän syntyi uskovaan, vapaakirkolliseen perheeseen. Pekan ollessa kahdeksanvuotias hänen isänsä menehtyi sydän- ja verisuonitautiin.

– Äitimme piti huolta meistä kuudesta lapsesta. Kaikin puolin minulla on hyvin lämpimät muistot lapsuudesta ja kodista. Puutetta meillä ei ollut, vaikka varmasti oli tiukkaa. Ruokaa riitti ja meillä oli hyvät vaatteet.

Pekka oli saanut hyvän ja turvallisen kasvatuksen. Teini-iässä hänellä nousi kapinahenki, ja hän muutti varhain pois. Isän ja miehen mallin puute ajoi ihannoimaan vääränlaisia kavereita.

– Tuli etsittyä kyseenalaisia roolimalleja, ja päädyin rikollisiin piireihin jo 15-vuotiaana. Siihen liittyivät satunnaiset päihteet ja huumekokeilut, useimmiten kannabista tai diapameja.

17-vuotiaana Pekka meni vapaaehtoisesti armeijaan. Hän tapasi tytön ja meni naimisiin. Hän oli hyväpalkkaisessa työssä, ja he ostivat ensiasunnon. Esikoispoika Janne syntyi vuonna 1990.

– Sain retkuilukierteen hyvin poikki, ja tulevaisuus näytti tosi valoisalta.

Pari vuotta myöhemmin seurasi kuitenkin avioero. Se vei perheidylliltä pohjan.

– Jatkoin töitä, mutta palasin vanhoihin kaveripiireihin baareihin ja tatuoitujen miesten seuraan. Aloin työn ohessa käyttää päihteitä yhä enemmän, ja rikollinen elämäntapa nosti päätään. Sitä rikolliskulttuuria tuli elettyä pitkään, kaikenlaista vilunkia tuli tehtyä ja kaikki keinot tienata käytettyä. Kokoni ja väkivaltaisuuteni takia kuvittelin olevani toisten yläpuolella, Pekka kertoo.

Asiat eskaloituivat Pekan muuttaessa Joensuusta Helsinkiin. Järjestäytyneessä rikollisuudessa toimiva kaveripiiri ajoi hänet syvemmälle rikolliseen maailmaan. Huumekauppa kasvoi kilomääriin ja huumeiden maahantuontiin. Keskusrikospoliisi oli jo pitkään ollut Pekan perässä. Lopulta tilanne kärjistyi, ja Pekka sai kuusi vuotta ehdotonta vankeutta. Hän päätyi Kuopion vankilaan istumaan tuomionsa.

Vankilalähetti pelastajana

Pekka paljastaa, ettei vankilaelämä ollut hänelle aluksi haastavaa. Hänellä oli hyvä asema vankilan sisäisessä hierarkiassa, häntä kunnioitettiin ja pelättiin. Jumala alkoi kuitenkin puhutella ja nostaa synnintuntoa tehdyistä teoista.

– Olin nuorena jo jonkin sortin uskonratkaisun tehnyt. Painoin sen kuitenkin syrjään mielestäni. Rikollismaailmassa ei tarvinnut tuntea omantunnon tuskia tekemisistään. Jumala alkoi kuitenkin puhuttelemaan. Aloin tuntea syvää ahdistusta tekemisistäni. Puolen vuoden vankeusajan jälkeen olin henkisesti hyvin sekaisin. Päihteitä oli kuvioissa, ja oma jaksaminen oli aivan lopussa.

Pekan mieli alkoi vetää vankilan kirkkoon.

– Pohdin kyllä, että menetänkö kasvoni ja maineeni. Menin kuitenkin, ja siellä eräs vankilalähetti tuli juttelemaan. Tai oikeastaan hän nolasi minut pahasti. Yritin olla huomaamattomasti, ja hän tuli luokseni jumalanpalveluksen lopuksi ja ojensi kätensä sanoen suureen ääneen: ”Mitä Jumalan mies?” Menin hämilleni ja lähdin pois. Sisäinen sekasortoni paheni entisestään.

Asiat etenivät Pekan mielessä siihen pisteeseen, että hän aikoi päättää päivänsä. Se tapahtuisi 18.3.2000 hirttämällä itsensä kangasvyöllä ikkunankahvaan.

Jumala näytti kuitenkin tien samaisen ”ärsyttävän” vankilalähetin avulla.

– Tuona kohtalokkaana päivänä tämä vankilalähetti tuli minua ovella vastaan. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi, että hänellä olisi minulle asiaa. Se pysäytti minut, ja hänen sanansa saivat minut jotenkin ymmärtämään, että Jeesus voi auttaa. Mielessäni käsittämätön pimeys väistyi ja näin toisen ulospääsytien. Pyysin häntä vierailemaan iltapäivällä selliini. He tulivat kolmen tiiminä. Polvistuin lattialle ja kysyin, voisivatko he rukoilla puolestani. Siinä hetkessä Jeesus tuli sydämeeni, vaikken sitä siinä tilanteessa erityisesti tuntenut. Seuraavana päivänä huomasin ihmeellisten asioiden jo tapahtuneen: ahdistus oli poissa, kaikki himot lääkkeisiin ja huumeisiin olivat kadonneet, ja kaikki minun halveksimani ihmiset alkoivat tuntua aivan tavallisilta. Kaikki muu onkin sitten vaatinut paljon enemmän työstämistä, Pekka naurahtaa.

Kohti kutsumusta

Ensikertalaisena Pekka istui tuomiostaan puolet eli kolme vuotta. Pekka kertoo noiden hengellistä heräämistä seuranneiden kahden vuoden olleen parhainta hiljentymisen ja hengellisen kasvun näkökulmasta.

– Uskoani koeteltiin monin tavoin. Tapahtui monenlaista nöyrtymistä, ja paikkani vankilahierarkiassa murtui. Sain elää rauhassa Jumalassa, lukea Sanaa ja kasvaa uskossa.

Pekka avioitui nykyisen vaimonsa kanssa vankilomalla. Viimeisinä vankeuskuukausina Pekka pääsi avovankilaan, sai luvan käydä palkkatyössä ja etsiä seurakuntayhteyttä.

– Otin yhteyttä paikallisen Vapaakirkon pastoriin ja kerroin hänelle tarinani. Hän halusi tavata minut kasvotusten selvittääkseen mikä minä olen miehiäni. Sain vankilalta luvan käydä seurakunnan jumalanpalveluksissa. Minut siunattiin seurakunnan jäseneksi elokuussa 2001, puoli vuotta ennen vapautumistani.

Seuraavat 16 vuotta Pekka asui Kuopiossa ja perhe kasvoi neljällä lapsella. Vajaat kahdeksan vuotta hän toimi uunikauppiaana. Sitten hän sai kutsun Vapaakirkon diakoniatyötä järjestävän ViaDia ry:n työhön. Ensin hän toimi projektityöntekijänä, ja sitten alueellisena toiminnanjohtajana.

– Opettelin kaikki hankemaailman jargonit. Meistä tuli paikallisesti iso palveluntuottaja asunnottomuuspuolella, vankien työllistämisessä ja päihdeongelmaisten auttamisessa. Siinä oli kouluja käymättömällä lukihäiriöisellä pojalla iso työ. Tähän työhön on Jumalan kutsu ja sydämen palo.

”Isä, voiko tästä mitenkään selvitä?”

Pekan työura jatkui ympäristöministeriön asunnottomuustyön projekteilla, ja kolmisen vuotta sitten hän aloitti ViaDia Pirkanmaa ry:n toiminnanjohtajana. Näihin uusia haasteita ja kutsumuksen paloa sisältäviin vuosiin sisältyy myös Pekan perhe-elämän synkin vaihe. Huumeet tulivat traagisesti vielä kerran osaksi Pekan elämäntarinaa, kun kannabispsykoosin jälkeinen syvä masennus ajoi hänen esikoispoikansa Jannen itsemurhaan.

Janne oli muuttanut muuta perhettä aiemmin Tampereelle. Muutto vaikutti kaveripiiriin, ja hän alkoi käyttää runsaasti kannabista. Elettiin kesää 2017.

– Huomasin, että Jannella menee lujaa. Heinäkuussa sain Jannen ystäväpariskunnalta puhelun, että Janne on aivan sekaisin. Pakotin heidät soittamaan ambulanssin, joka vei Jannen Tampereen yliopistollisen keskussairaalan päivystykseen ja sieltä suoraan tahdonvastaiseen hoitoon akuutille psykoosiosastolle Pitkänniemen sairaalaan.

Lääkäri diagnosoi kannabispohjaisen psykoosin. Sairaalahoito kesti viisi kuusi viikkoa, jona aikana Janne kuntoutui hyvin. Viimeisessä hoitopalaverissa ennen kotiutumista lääkäri muistutti, että kannabispsykoosia voi seurata syvä masennustila. Janne määrättiin avohoitoon. Syksy saapui, ja Jannen masennus syveni.

– Lokakuisen lauantaipäivän aikana Janne kysyi minulta kolmisenkymmentä kertaa: ”Isä, voiko tästä mitenkään selvitä?” Hän ei nähnyt minkäänlaista ulospääsyä. Yritin lohduttaa, auttaa ja tukea. Vein hänet lauantai-iltana kotiin ja hän kysyi, että voisimmeko vielä vähän ajella. Hän kertoi kokeilleensa kaikki mahdolliset uskonnot ja aineet Jumalaa etsiessään. ”Kun Jeesus on sinua auttanut, voisiko hän auttaa minuakin?” Rukoilimme syntisen rukouksen, minä edellä, ja hän toisti perässä. Siunasin häntä ja totesin synnit anteeksiannetuiksi. Hänelle tuli helpottunut olo. Sovimme poimivamme hänet mukaamme kirkkoon sunnuntaina. Hän kuitenkin aamulla viestitti, että meneekin tapaamaan kaveriaan. Seuraavana tiistaina olin työmatkalla, kun minua alkoi ottaa pumpusta. Päädyin sairaalan sydänosastolle pallolaajennukseen. Kaikki meni hyvin, ja sain puhelimeni takaisin torstaina. Yritin soittaa Jannelle enkä saanut häntä kiinni. Perjantaina poliisit tulivat tapaamaan minua. He kertoivat, että Janne oli vuokrannut henkilöauton ja lähtenyt ajamaan Tampereelta Lahden suuntaan. Pälkäneen kohdalla hän oli ohjannut autonsa vastaantulevaa rekkaa kohti ja menehtynyt välittömästi.

Pekka toteaa herkistyneenä, että se on hänen elämänsä raskain koettelemus, ja menetyksen tuomaa surua on käsitelty siitä lähtien.

– Vain aika auttaa. Helposti alkaa pohtimaan kaikenlaisia syitä ja seurauksia. Alusta asti olen saanut työstää itseni kanssa sitä, etten syyttäisi ketään tai katkeroituisi. Yksi keskeinen asia toipumisen kannalta oli se, että pari viikkoa tapahtuneen jälkeen soitin kyseiselle rekkamiehelle ja keskustelimme. Kerroin, etten syyllistä häntä millään tavalla. Mies totesi puhelun lopuksi: ”Tänä yönä minäkin saan vihdoin nukuttua.” Se oli molemmille hyvin tärkeä askel.

Pekka myöntää, että usko on ollut suuri voima suruprosessissa:

– Jumala on suuresti auttanut. On monet itkut itketty ja rukoukset rukoiltu. Tapahtuneessa ei ole mitään hyvää, mutta näen asioita, joista voin ammentaa auttaakseni toisia.

Työtä asunnottomien ja vankien hyväksi

ViaDia ry. on Vapaakirkon diakoniatyötä organisoiva valtakunnallinen kattojärjestö. Paikallisjärjestöjä on tällä hetkellä maanlaajuisesti 36, ja ne ovat itsenäisiä rekisteröityneitä yhdistyksiä. Paikallisilla yhdistyksillä on yhteinen brändi ja imago, mutta muuten ne ovat aivan omanlaisiaan. Osa on pienien seurakuntien vapaaehtoisyhdistyksiä, jotka tekevät pääasiallisesti ruoka-aputyötä jakamalla EU-ruokaa ja kauppojen hävikkiruokaa. Suurimmilla on useita työntekijöitä ja erilaisia asunnottomuuteen, päihteisiin ja vankien työllisyyteen liittyviä työmuotoja.

ViaDia Pirkanmaa ry:llä on 28 palkattua työntekijää, ja Pekka Matilainen on yhdistyksen toiminnanjohtaja. Via-Dia ry on tärkeä kuntouttavan työtoiminnan järjestäjä Tampereella ja Kangasalla ja vankien rangaistusaikaisen työtoiminnan sosiaalisen kuntoutuksen palveluntuottaja Länsi-Suomen rikosseuraamusalueella. Se toteuttaa kristillistä kuntoutustoimintaa myös Hämeenlinnan uudessa naisvankilassa.

– Se on polkumalli, jossa tuemme vankeja jo vankeusaikana. Vapautuessaan vanki saa kauttamme asunnon ja työtoimintapaikan. Hengellisyyden lisäksi tässä motivoidaan rikoksettomaan elämään.

Pekka on tyytyväinen siihen, miten innovatiivista yhdistyksen toiminta on:

– Tarve tulee aina ihmiseltä, jota autetaan. Matkan varrella olemme kehittäneet monia sellaisia malleja, joita muut toimijat ovat myöhemmin hyödyntäneet. Minulla on työkavereita puistattava sanonta: Jos me voidaan tehdä se – niin miksi ei tehtäisi? Joudumme puurtamaan ja ottamaan riskejä, mutta se on usein johtanut hedelmälliseen lopputulokseen.

Eräs innovatiivinen hanke oli vakuutuskokeilu, jota Pekka oli toteuttamassa Kuopiossa ja ympäristöministeriössä. Siinä huoneistoturvavakuutuksen ottaa vuokranantaja, ei asukas. Vakuutus kattaa laajennetusti vesi-, palo- ja nokivahingot, ja se kattaa myös asukkaan tai asukkaan vieraiden aiheuttamat ilkivaltavahingot eli tahalliset särkemiset. Tavoitteena on tuoda vuokra-asumiseen parempi riskienhallinta. Nyt se on käytössä myös ViaDian Pirkanmaan asunnottomuushankkeessa.

– Meillä on Suomen syvimmälle menevin asunnottomuushanke, jossa asutetaan sosiaalipalveluiden ulkopuolelle jääneet pitkäaikaisasunnottomat. Aluksi tarjosimme asunnot vuosikausia Tampereen keskustassa kadulla yöpyneille asunnottomille. Nämä seitsemän miestä asuvat asunnoissamme edelleen. Meillä on 25 hajasijoitettua matalahintaista yksiötä.

Toinen keskeinen ViaDia Pirkanmaan toimintamalli on laaja ruoka-apu, viikoittain tarjotaan 600 lämmintä ateriaa. Korona-aikana on jaettu 1 200 ruokakassia viikossa. ViaDian tiloissa toimii myös kirpputori, joka tarjoaa kuntouttavan työtoiminnan tehtäviä.

Pekka kertoo, että tämä työ on elämäntapa ja kutsumus.

– Vaikka onnistumisia olisi vain yksi sadasta, niin sen yhdenkin elämän voittaminen on tärkeää. Mutta siksi on ollut hyvin palkitsevaa nähdä, että onnistumisia on ollut paljon epäonnistumisia enemmän. Haluamme antaa ihmisille myös mahdollisuuden niin monta kertaa kuin hän tarvitsee. Muistan Kuopiosta erään miehen, jonka otimme päihdekompurointien vuoksi 16 kertaa takaisin työtoimintaan. Moni olisi jo luovuttanut. Ihminen on työmme keskiössä.

Toivon siemenen kylvö

Pekka on aktiivinen Vapaakirkon seurakuntalainen ja kuuluu seurakuntansa vanhimmistoon.

– Koen, että olen työssäni syvästi vihollisen taistelukentällä, joten omasta hengellisestä elämästä huolta pitäminen ja Jeesukseen tukeutuminen on ainoa keino selviytyä, Pekka toteaa hymyillen.

Pekalle vankilatyö on sydäntä lähellä. Hän toimii Vapaakirkon lähimmäistyöryhmässä vankila- ja kriminaalityöstä vastaavana. Hän on pysyvänä asiantuntijajäsenenä kirkkohallituksen ja rikosseuraamuslaitoksen yhteisessä vankilasielunhoidon neuvottelukunnassa ja jäsenenä Prison Fellowship Finlandin hallituksessa.

– Vankilalähetystyö on yksi ekumeenisimmista työmuodoista. Ei tunneta kirkkokuntaisia rajoja, vaan tehdään paljon yhdessä. Oman roolini näen tukihenkilönä, kehitän rakenteita ja luon malleja. Näkymme on sellainen, että vapautuville vangeille olisi vahva tukipolku. Moni on vapautuessaan asunnoton, ja siksi asunnottomuustyö on ensisijaista. Koska noin 90 prosentilla vangeista on päihdeongelma, on tärkeää myös tarjota päihteetöntä päivätoimintaa ja tukea päihdekuntoutukseen sitoutumista. Rikosseuraamuslaitoksella tehdään hyvää kuntouttavaa päihdetoimintaa, mutta heidän vastuunsa päättyy vankilan portille, ja vankien kotikunnat harvoin pystyvät ottamaan vastuun. Siihen tarvitaan meitä järjestöjä.

– Voin myös toimia esimerkkinä siitä, miten rikos- ja päihdemaailmasta voi nousta. Esimerkin voima on vahva. Vankilalähetystyössä tarjotaan vangeille hengellisen kasvun polkua. En olisi tässä ilman vankilalähettejä. Jumala lähetti nämä ihmiset minun selliini, ja minä puolestani haluan rohkaista kaikkia lähettejä. Vaikka työ joskus tuntuisi toivottomalta ja tuloksettomalta, niin se siemenen kylväminen on ensisijaisen tärkeää. Tehtävänämme on mennä rinnalle, kuunnella ja olla läsnä. Siksi onkin tärkeää, että seurakunta kutsuu, lähettää, siunaa ja antaa tukensa. Paikallisseurakunta on maailman toivo.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä