Vaikka minne maailmassa

Kotkalainen kirjailija Irja Sinivaara on kirjoittanut elämäkertaromaanin Ester Valtosesta, joka oli tunnetun suomalaisen laulutrio Harmony Sistersin Vera, Maire ja Raija Valtosen äiti – ja Pelastusarmeijan Kotkan osaston sotilas. Pelastusarmeijan historia ja pelastuksen tematiikka kiehtoi kirjailijaa niin, että tarina rakentuu Esterin pelastusarmeijalaisuuden ympärille. Äidin hengelliset pohdinnat ja tyttärien maallisen elämän kaipuu synnyttävät kirjan kantavan teeman. Sitä täydentävät aiheet, jotka ovat tänä päivänäkin hyvin ajankohtaisia, kuten yksinhuoltajuus ja poliittiset näkökannat.

Tapaan kirjailija Irja Sinivaaran Merikeskus Vellamossa Kotkassa. Istumme galleriatilan tuoleilla, ja lämmin aurinko valaisee satama-aluetta. Alue on myllerryksessä, sillä Kaakkois-Suomen ammattikoulun kampus on nousemassa Merikeskuksen kupeeseen. Kotka on Irja Sinivaaralle rakas, eräänlainen ankkuri omassa juurettomuudessa.

– Synnyin 73 vuotta sitten Sysmässä. Minut adoptoitiin Valkealaan Jokelan kylään. Kävin oppikoulua Kouvolassa, mutta jätin sen kesken, sillä olin vihainen koko maailmalle. Saavuin Kotkaan ja sain täältä töitä – sillä tiellä olen edelleen, Irja kertoo. – Minulle on merkittävää, että olen adoptiolapsi. Elämääni on seurannut sellainen juurettomuuden eetos, mitä olen käynyt kirjoissani lävitse. Sitä kodittomuutta olen myös kirjoittanut Esteriin.

Kirjoittamisen purskahduksia

Irja Sinivaara kuvailee, että hän on kulkenut pitkän matkan kirjoittajaksi. Ensimmäinen kosketus tapahtui rippikouluikäisenä.

 – Kirjoittaminen tuli purskahduksina elämääni. Asuimme joen varrella, jossa uitettiin tukkeja, lapsuuden maisemissani oli sellaista Suomi-Filmien romantiikkaa. Kerran meillä oli kesävieraita, ja minulla oli lupa olla myöhään nuotiotulilla. Tukkilaisia saapui paikalle, ja kuuntelin salaa heidän juttujaan. Niissä oli jotain hyvin jännittävää. Seuraavana päivänä päätin, että haluan kirjoittaa suuren tukkilaisromaanin. Kirjoitin muutaman liuskan äitini antamalla matkakirjoituskoneella, Irja muistelee hymyillen. 

Kirjoittaminen unohtui moneksi vuodeksi. Nuorena aikuisena Irja innostui uudestaan ja kirjoitti maakuntalehteen pakinoita ja novelleja. Tuli jälleen tauko, kunnes vuonna 85 Irja haki ja pääsi Pekkas-akatemian kirjoittajakoulutukseen. Hän työskenteli hotelli- ja ravintola-alalla ja 80–90-luvun taitteessa Kotkan seurahuoneen myyntisihteerinä, kunnes tuli aika isolle päätökselle.

– Tein rohkean päätöksen ja jäin ansiotyöstäni pois voidakseni kirjoittaa täyspäiväisesti. Kävelin esimieheni luo ja ilmoitin lähteväni. Hän otti minusta ystävällisesti harteista kiinni, käänsi minut ympäri ja käski palaamaan töihin ja tulemaan huomenna uudestaan, jos olen edelleen samaa mieltä. Aamulla irtisanouduin uudelleen. Jäin siitä vapaaseen pudotukseen. Se oli niukkaa elämää – mutta elämää, jota halusin.

Irja kirjoitti kolumneja, pakinoita ja kritiikkejä. Hän toimi myös kirjoittajaohjaajana. Varsinaisen kirjailijan statuksen hän sai vuonna 2004, kun esikoiskirja Sun onnes tähden julkaistiin. Kaikkiaan Irja Sinivaara on julkaissut kuusi romaania ja lukuisia novelleja. Irja muistelee esikoisromaanin julkaisuun liittyviä tunnekuohuja:

– Totta kai olin tavattoman onnellinen. Mutta sitten nousi tunne, että miksi vasta nyt? Miksi en kirjoittanut tätä aiemmin? Miksi annoin maailman viedä itseäni? Sitten havahduin, että miksi olen itselleni näin ankara, olenhan elänyt täyttä elämää töineen ja lapsineen. Me ihmiset olemme välillä kummallisia olentoja, Irja naurahtaa.

Puhumme hetken inspiraatiosta. – Minua, kuten monia muitakin, inspiroi menneisyys. Täyttymättömät toiveet ja ongelmakohdat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaakseen pitäisi omata hurja ja tapahtumarikas menneisyys. Kirjoittajaohjaajana olen kokenut, että kaikki kirjoittajat käyvät läpi omia kipupisteitään tai toisaalta niin sykähdyttävää riemua, että siitä voidaan jalostaa jotain laajemmin koskettavaa.

Itse kirjoittamiseen Irja suhtautuu innoittavana työnä.

– Mielelläni kirjoitan aamuisin. Päivällä teen kotiaskareita ja ulkoilen, ja iltaisin luen. Koen itselleni tärkeäksi, että pyrin kirjoittamaan joka päivä tai ainakin viitenä päivänä viikossa. En koskaan jätä kirjoittamista kesken siksi, ettei minua huvittaisi – inspiraatio tulee työtä tehdessä. Jos uutta tekstiä ei synny, palaan aiempaan ja teen korjauksia ja lisäyksiä. Olen väleihin kirjoittaja. Aloitan niukasti ja sitten lisään lihaa luiden ympärille.

– Luen myös paljon. Monet kirjoittajat sanovat, etteivät uskalla lukea silloin, kun on kirjoittaminen päällä, etteivät saisi vaikutteita. Minä toimin aivan päinvastoin! Ahmin hyvää kirjallisuutta ja tietokirjoja ja ammennan niistä vaikutteita ja inspiraatiota. 

Vaikka minne maailmassa

Irja Sinivaaralta on tämän vuoden alussa ilmestynyt Vaikka minne maailmassa , elämäkertaromaani Ester Valtosesta . Hän oli laulutrio Harmony Sistersin Vera , Maire ja Raija Valtosen äiti ja Pelastusarmeijan Kotkan osaston sotilas.

Tiedustelen Irjalta, mikä häntä inspiroi tämän aihepiirin äärelle.

– Se oli onnellista sattumaa!  Olin kirjoittamassa edellistä romaaniani Tuulen alla, joka kertoo 93-vuotiaasta, palvelutalossa asuvasta Sannista. Etsin netistä vanhaa iskelmämusiikkia, jonka lyriikoita Sanni voisi romaanissa muistella. Eteeni ilmestyi Harmony Sistersien saksaksi laulama An der Donau Steht Marika , Marika Tonavan rannalla. Heidän svengaavuutensa, nykyaikaisuutensa ja äänten harmonia teki minuun suuren vaikutuksen. Ihastuin heihin niin kovasti, että päätin haluavani kirjoittaa heistä. Menin kirjastoon ja lainasin Maarit Niiniluodon kirjan Sulle salaisuuden kertoa mä voisin , jossa Maarit haastattelee siskoksia heidän vanhoilla päivillään. Se on hyvin ilmeikäs kirja. 

– Jäin kuitenkin pohtimaan, että Harmony Sistersistä on jo kerrottu paljon. Kirjassa huomioni kiinnittyi siihen, miten sisarukset puhuivat äidistään Ester Valtosesta ja Pelastusarmeijasta, siitä hengellisestä perinnöstä, jonka he saivat nuorina. Tytöt olivat Esterin mukana laulamassa Pelastusarmeijan kokouksissa. Haastattelussa he kertoivat, etteivät koskaan elämässään unohtaneet iltarukousta, jonka äiti heille opetti. Havahduin, että minun kannattaisikin kirjoittaa hänestä. Koin syvän kiintymyksen Esteriin, kun aloin muokata hänestä kirjallista hahmoa.

Miten päädyit tähän formaattiin – fiktiolla maustettuun elämäkertaan?

– En ole tietokirjailija, joten minulle oli selviö, että kirjoittaisin sen elämäkertaromaanin muotoon. Kirja kertoo todellisesta henkilöstä ja tapahtumista, mutta aukkokohtia on väritetty ja täydennetty fiktion keinoin. Kirja on niin totta kuin mahdollista, ja loppu kuviteltua, Irja toteaa hymyillen. – Ja sen mitä kuvitellaan, on oltava mahdollista. Se oli kirjoittaessa sekä kiehtovaa että vaikeaa.

– Kirja käsittelee henkilökohtaista aihetta, uskoa, joten aina oli pidettävä mielessä, voisiko Ester toimia näin. Voiko hän ajatella tällä tavoin Jumalasta, uskosta ja Pelastusarmeijasta? Tutkiessani asioita ihastuin pelastusarmeijalaisuuteen, jota tuohon aikaan harjoitettiin. Se oli laupeudentyötä. Sana ”laupeudentyö” on jo niin ihana, että se suorastaan nostattaa kyyneleet silmiini. William Boothin toteamus ”soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa” pitäisi olla tänä päivänäkin kirkkaana mielessä kaikilla niillä yhteiskunnan toimijoilla, jotka pitävät huolta toisista ihmisistä. 

– Olin myös Pelastusarmeijan historiasta hyvin vaikuttunut, miten syvällisistä lähtökohdista työ oli alkanut. Samoin se, miten Pelastusarmeija eli ajassa – ja usein vähän edelläkin – oli hyvin vaikuttavaa. Miten naiset saarnasivat, matkustivat maailman ääriin ja Suomen suurruhtinaskunnassakin uhmasivat keisarinvaltaa. He tekivät tavattoman rohkeita tekoja, Irja nyökkää hymyillen.

Irja otti kirjoittaessaan kirjallisia vapauksia. Yksi merkittävä asia oli Esterin suhtautuminen sielujen pelastamiseen.

– Minulle on esitetty epäilyjä, että Ester olisi liittynyt Pelastusarmeijaan vain saadakseen laulaa ja soittaa. Hänellä on kuvailtu olevan sulokas lauluääni, kuten tyttärillään. Minähän suorastaan loukkaannuin siitä, Irja naurahtaa. – Pelastusarmeijalaisuus oli kodin perintöä Esterille. Hänen äitinsä Stina oli hyvin uskovainen ja palavasieluinen pelastusarmeijalainen. Kukaan ei tiedä tarkkaan, miten syvästi Ester oli mukana. Romaanissa en laittanut häntä riisumaan univormua, vaan pitämään sen yllä kaikista epäilyksistään huolimatta. 

Tytöt saivat kritiikkiä meikkaamisesta, naisellisista vaatteistaan ja kauneuden korostamisesta. He olivat maallisia ja maailmallisia. 

– Tästä joku on varmaankin antanut kritiikkiä Esterille, ja kipakkana rouvana hän on suuttunut ja leijonaemon tavoin suojellut tyttäriään. Tämä on kaikki spekulaatiota, mutta tuntien hänen luonteensa ja tarinansa, se voi olla hyvin mahdollista, Irja toteaa hymyillen. – Otin näitä vapauksia hyvällä omallatunnolla, sillä tyttöjen kertomasta on välittynyt, millainen hengellinen esimerkki äitinsä heille oli. Se kantoi tyttöjä läpi elämän. 

Irja kertoo, että kirjan nimi on tytär Maire Valtosen (avioitumisen jälkeen Ojonen) levyttämä hidas valssi. Kirjalla oli myös nimivaihtoehto Sinistä villaa, valkeaa silkkiä, joka olisi viitannut Pelastusarmeijan univormuissa käytettävään villaan ja tyttöjen esiintymisleninkien hienoon silkkiin. Ester oli hyvin esteettinen, hän piti kauniista vaatteista ja asioista. Kirjoitusprosessin Irja aloitti vuonna 2018.

– Olen hidas kirjoittaja. Kirja vuodessa olisi minulle aivan liian reipas tahti, helpommin pääsisin siinä ajassa kuuhun, Irja naurahtaa.

Elämäkerrallisessa romaanissa taustatyö on ensisijaisen tärkeää. Esterin oma suku, Adolfsen, on kotoisin Norjasta. Adolfsenien jälkeläisillä oli Kotkassa sukukokous, ja Irja oli kutsuttu kertomaan projektista.

 – Se olikin erinomainen asia, sillä sitä kautta sain paljon uutta tietoa ja sisältöä. Lauseen sieltä, toisen täältä.

Pelastusarmeijasta hän etsi tietoa kirjallisuudesta ja Sotahuudoista. Kotkan osastolla hän tapasi silloisen osaston johtajan, kapteeni Maarit Vuolletin. Lisäksi hän sai arvokasta tietoa Anna Härköseltä ja Marja-Liisa Toivoselta .

– Jännitin, miten Pelastusarmeijassa suhtauduttaisiin projektiini, mutta sain heiltä lämpimän vastaanoton. Sain myös sotilaan ohjekirjan vuodelta 1930. Siitä löysin silloisia tapoja ja käytäntöjä, jotkin kuulostivat välillä tavattoman ankarilta. Siksi kirjassa laitoinkin Esterin kapinoimaan tiettyjä asioita vastaan.

Sotahuudon toimittajana kiinnostaa, löytyikö lehdistä arvokasta tietoa?

– Niistä ei noussut mitään yksittäistä anekdoottia, mutta ne auttoivat luomaan ajankuvaa ja eetosta. Eräs lehtileike on jäänyt mieleeni. Siinä kerrotaan, että Kotka oli niin hurja paikka, etteivät keisarin santarmitkaan saaneet kuriin juoppoja ja rähinöitsijöitä. Kun Helsingistä tuli kaksi naisupseeria pitämään komentoa, moni teki itkien parannuksen, Irja naurahtaa.

Moderneja teemoja

Vaikka minne maailmassa -romaania täydentävät muutamat hyvinkin modernit teemat, joita kirjailija Irja Sinivaara ripottelee tarinan mausteeksi. Leskiäidin kohtaamat yksinhuoltajuuden ja vähävaraisuuden haasteet varmasti resonoivat monessa lukijassa. 

Kirja sijoittuu pääosin vuosiin 1918–1939. Kirjan alussa kansalaissota on juuri loppunut, ja Ester palaa lapsineen Kotkaan. Sodan ja veljesvihan arvet ovat vielä tuoreita.

– Kotkahan oli punaisista punaisin. Ester oli saanut oikeistolaisen kasvatuksen. Esterin norjalaiset vanhemmat olivat niin sanottua ”parempaa väkeä”, ja heillä oli oma kielensä ja kulttuurinsa.

– Oikeistolaisuus saattoi olla Esterille turva, sillä hän oli joutunut harhaan tästä omasta sosioekonomisesta lokerostaan. Ester ja tytöt olivat samanaikaisesti ”parempaa väkeä” ja hyvin köyhiä.

Kirjassa on sivuhenkilönä Inkerin evakko, pakolainen Mandi Mäki. Mandin ja Esterin edesmenneen miehen välillä oli kemiaa. Tämä nostatti Esterissä mustasukkaisuutta. Myöhemmin kirjassa Mandin elämä Kyminlinnan pakolaisleirillä kuvataan vaikeaksi, ja aistin viitteitä seksuaalisesta väkivallasta. Tiedustelen Irjalta, ovatko tuntemukseni oikeansuuntaisia.

– Kyllä, mutta tahdoin kertoa aiheesta tulkinnanvaraisesti. Kirjoitin hahmon ajatuksella, että hän oli kokenut seksuaalista väkivaltaa. Miehet olivat tehneet hänelle pahaa. Tähän vaikutti se, että kirjoitushetkellä Me too -liike, joka toi naisten kokemaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa maailmanlaajuisesti esiin, oli hyvin vahvasti esillä. Koin, että haluan nostaa tämän teeman mukaan, naiset kun ovat kautta aikojen kokeneet väkivaltaa ja nöyryytystä.

– Peilasin myös Esterin suhtautumista tähän aiheeseen ja siihen, olisiko tuohon maailmanaikaan tilanteeseen osannut suhtautua oikeanlaisella myötätunnolla. Laitoin Esterin omien mustasukkaisuuden tuntojensa valtaan ja sivuuttamaan asian. Tämä jää Esterin omalletunnolle vuosiksi.

Rakkaus Kotkaan, kirjoittamiseen ja elämään

Aurinko paistaa edelleen kirkkaalta taivaalta. Irja kertoo iloitsevansa siitä, että Kotkan kaupunki on elinvoimainen. Merikeskus Vellamo on tuonut turismia kaupunkiin, ja viereen nouseva kampus tuo nuorta väkeä keskustaan. Kotkalla on erityinen paikka Irjan sydämessä, ja se välittyy myös hänen kirjoistaan, joista moni sijoittuu rakkaaseen kaupunkiin. – Vuosi vuodelta ihastun kaupunkiin enemmän.

Irja paljastaa, että tämän kirjan jälkeen hänellä oli tarkoitus jättää paikalliskuvaukset sikseen, mutta nyt on työn alla uusi novellikokoelma, joka sijoittuu jälleen näihin tuttuihin maisemiin.

– Tulevan tarinan keskiössä ovat äiti ja hänen neljä tytärtään. Ajatuksena on kirjoittaa mahdollisimman autofiktiivisesti, otan teemoja ja aiheita omasta elämästäni. Aihe lähtee läheltä, mutta toivon sen koskettavan monia.

Millaisen vinkin tarjoaisit nuorelle tai vähän vanhemmallekin ihmiselle, joka unelmoi kirjoittamisesta? Miten unelmaan kannattaisi tarttua?

– Ei muuta kuin kirjoittamaan. Tämä on osittain sukupolvikysymys. Vanhemmat kirjoittajat kirjoittivat koulussa aineita, ja erheisiin tartuttiin. Varttuneet kirjoittajat pelkäävät virheitä, ja siitä kannattaa päästää irti. Kirjoittamiseen ei kannata suhtautua liiallisella vakavuudella. Nuoret puolestaan kirjoittavat paljon sosiaalisessa mediassa ja viestimissä. Heille suosittelen pysähtymistä tekstin ja aiheen ääreen, pohtimaan mitä haluaa sanoa. Kirjoittaja saa sanoa mielipiteensä, mutta siinä on oltava ulottuvuuksia.

Vaikka minne maailmassa -romaanin punaisena lankana on usko. Kysyn Irjalta, millaisena hän kokee oman hengellisyytensä.

– Olen etsijä. Minulla on kaikenlaisia ystäviä hartaista uskovaisista tiukan tieteellisesti ajatteleviin, ja olen siitä hyvin iloinen. Itse haluan ajatella, että on jotain, joka tukee hetkinä, jolloin omat voimavarat eivät riitä. 

Irja on sairastanut aivokasvaimen. Viime vuodet hän on saanut elää terveenä, ja sitä hän toivoo niin itselleen, lähimmäisille kuin muillekin.

– Toivon, että terveyttä riittää niin, että jaksan kirjoittaa. Toivon näkeväni Milanossa asuvat lapsenlapseni pian. Tämän ajan vuoksi en ole nähnyt heitä pariin vuoteen, paitsi verkon välityksellä, mutta se ei vastaa oikeaa näkemistä ja kosketusta. Onneksi olemme menossa kohti parempia aikoja.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen
Kirjan kannen kuva: Kymenlaakson maakuntamuseo

Kirja on saatavilla kustantajan sivuilta reunalla.fi sekä hyvin varustetuista kirjakaupoista.