Hyvää sanomaa vuodesta 1890 lähtien! Sotahuuto on yksi Suomen pitkäikäisimmistä tauotta julkaistuista aikakauslehdistä. Tässä sarjassa kurkistamme Sotahuudon arkistojen kätköihin.

Pelastusarmeijan työstä Virossa alettiin keskustella 1920-luvun alussa, mutta kesti vuoteen 1927, ennen kuin tuli saatiin avattua. Vuonna 1923 brigadööri H. Randelin matkusti Viroon tutustuakseen maahan ja sen ihmisiin ja selvittämään Pelastusarmeijan mahdollisuutta jalkautua sinne. 

Sotahuuto N:o 2 / 1923
Lauvantaina 13 p:nä Tammikuuta

Muistelmia matkalta Viroon.

Kirj. Brigadööri H. Randelin.

Marraskuun 30 p. täsmälleen klo 9 aamulla, lähti höyrylaiva ”VIOLA” Helsingin satamasta halkomaan Eestin maata kohden. Matkustajia ei laivassa ollut varsin paljon, mutta puhuttiin sentään useampaa kieltä. – – Siellä kuluikin aika ystävällisten ihmisten parissa niin nopeaan, että nähtyämme Viron rannikon melkein hämmästyimme, että niin pian olimme perillä.

 – – –

Iltapäivällä lähdin kersantti Abin, sotilas Bakulin ja kapteeni Dahlin mukana katselemaan kaupunkia. Tallinna tekee kapeine, mutkikkaine katuineen vieraaseen sekavan vaikutuksen. – – Kaduilla kuulee puhuttavan useampaa kieltä, josta voi päättää, että kaupungissa on paljon ulkomaalaisia, vaikka kyllä virolaiset itsekin puhuvat ainakin kolmea eri kieltä, viroa, saksaa ja venäjää. Vilkasliikkeisiä näyttivät kadut olevan, ja kapeilla katukäytävillä melkein kulkijattyrkkivät toisiaan, vaikka virolainen muuten onkin huomaavainen ja kohtelias ja erittäinkin vieraalle koettaa esittää oloista ja maastaan paremman puolen. Käydessämme laitoksissa, kuulimme tuontuostakin kohteliaan, melkein anteeksipyytävän huomautuksen: ”Älkää ajatelko varsin huonoa meistä, emme ole ennättäneet saada vielä kaikkea ensiluokkaiseen kuntoon, sillä olemme vasta alussa.”

Kävimme ministeriössä. Arvokkaita ja ystävällisiä herroja nämä ministerit olivat ja niin kansanomaisia. Sisäministeri ymmärsi suomenkieltä siinä määrin, että ei juuri tulkkia kaivattu. Sydämellisesti hän toivotti Pelastusarmeijan tervetulleeksi maahan vakuuttaen työtä olevan meidänkin osalle tarpeeksi. Sosiaaliministeri ajatteli sosiaalisia epäkohtia maassa ja toivoi Pelastusarmeijalta apua, mutta sanoi käsittävänsä senkin, mitä selitin hänelle evankelioimistehtävästämme, mikä on kaiken työmme perusta. Huomauttaessani, ettei aikomuksemme ole lähettää Viroon yksinomaan ulkomaalaista työvoimaa, vaan että odotamme saavamme maan omasta kansasta työntekijöitä, vastasi hän kauniisti hymyillen: ”Sitä minäkin toivon.”

Siveysosaston päällikkö oli epätoivoinen prostitutsioonituhosta maassa, samoin myös veneeristen tautien sairaalan ylihoitajatar, jonkun verran suomea taitava ystävällinen neiti. Mainittu sairaala oli suuri laitos. Portilla vartioivan poliisin luvatta ei kukaan päässyt käymään sairaalassa, mutta kun sisar Abi oli puettu sairaanhoitajattaren pukuun ja minua pidettiin ”Punaisen ristin” sisarena, pääsimme me estettä sisälle. Sairaalaan voidaan sijoittaa 225 potilasta ja oli se nytkin melkein täynnä. Muuan 19 vanha tyttö oli siellä 25 kertaa. Eteisessä näimme erään toisen nuoren, kalpean tytön, joka oli juuri sairaalasta päässyt, mutta pyrki sinne takaisin, sillä hänellä ei ollut muuta paikkaa kuin katu, mihin olisi mennyt. Kuinka kipeästi siellä kaivattaisiinkaan turvakotiamme!

Kävimme myöskin yömajassa, jonka pienissä, ahtaissa suojissa näin ”ryysyläisiä”, jollaisia en Lontoon yömajojenkaan suojien sisällä nähnyt. ”Frälsningsarmén” kuulen jonkun huutavan naisten tuvasta. Hän oli muuan entinen tukholmalainen, joka tunsi Pelastusarmeijan. ”Toiset naiset täällä inttävät teidän olevan ”Punasen ristin” sisaria, mutta kyllähän minä sentään Pelastusarmeijan tunnen”, vakuuttelee hän puututtuani puheeseen hänen kanssaan.

Sisar Abin seurassa, joka toimii lasten suojelusliitossa, kävin myöskin katsomassa sikäläisiä tyyväen kortteleita. Näissä pikku kodeissa vallitsee hirveä ahtaus, sillä vuokralaisia on useita, sekä miehiä ja että naisia. Toisissa kodeissa on parempi järjestys ja toisissa huonompi. Juoppoutta ja raakuuttakaan ei puuttunut näistäkään asunnoista. Palatessani tältä kiertokäynniltäni, oli sydämeni raskas ja minä huokasin: ”Nuo kodit tarvitsevat Jumalan valoa!” Kuka on valmis sitä heille viemään?

– –

 Paidessa.

– –  Sisar Bakul on täällä ahkeruudella työskennellyt pitäen neljä kokousta viikossa. Sairaidenkin luona hän on käynyt lukemassa ja laulamassa heille. Mekin olimme hänen kerallaan muutamien sairaiden luona ja sairashuoneella. Paidessa johdimme kaksi kokousta. Oli oikein nautinto puhua, sillä kansi oli sekä sydämin että korvin asiassa kiinni. Älykkään näköinen nuorisojoukko siinä vanhemman väen kanssa totuuksia kuunteli. Kokouksen loputtua seurasi pari nuorta neitiä meitä asuntoomme. Sanoin heille että heistä pitäisi tulla pelastusupseereita, johon he vastasivat eilen illalla sitä jo tuumineensa… Kukapa tietää, vaikka he olisivatkin tulevia upseereita! – – Eestinmaalainen rakastaa maataan, mutta katselee suopein silmin ulkomaalaistakin. Helppo heitä on siunata, sillä kansa täällä on herkkää ja altista. Paljon sain osakseni ystävällisyyttä ja hyvät muistot muassani toin.

– –

Jumala naapurimaatamme Viroa siunatkoon!

 Koonnut: Toni Kaarttinen

---

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä