Pelastusarmeijalaiset rakensivat sisällissodan repimää maata

”Miksi toisiamme vihaamme? Miksi katkeroitamme toistemme olemassolon sekä saatamme syyllisyyteen itsemme tänä lyhyenä, katoavana elämämme aikana? Eikö meillä kylliksi jo ole kurjuutta, surua ja sydäntuskaa taisteltavanamme?” Näin kyselee Suomen Pelastusarmeijan johtaja, eversti Karl Larsson uudenvuodenpuheessaan 1918. Sisällissota Suomessa leimahti liekkiinsä kolme viikkoa myöhemmin.

Sodan syttymistä edeltävänä päivänä ilmestyi Sotahuuto, jossa eversti Larsson jatkoi tiukkaa teemaansa kuvaillen senhetkisiä oloja: Itsekkyyden lujat patterit ovat varustettuja suurilla kanuunoilla ja voimakkailla ampumavaroilla. Vihan kuularuiskut on sijoitettu jokaiselle kadulle kaupungeissamme ja kylissämme. Luokkaviha ja katkeruus vallitsevat. Nautinnonhimojen ratsuväki, tuhoamishalun jalkaväki, epärehellisyyden vedenalaiset ja siveettömyyden lentokoneet tekevät hyökkäyksiään kaikkialla.

Pelastusarmeijalla oli tässä kaikessa kurjuudessa selvä missio: everstinsä johdolla pelastussotilaat julistivat sodan pahuutta vastaan liittoutuneina Taivaallisen Kuninkaan ja hänen sotajoukkojensa kanssa. On levitettävä Sanaa Kristuksesta kaduilla, taloissa, ravintoloissa, kylissä, kaikkialla. Lapset ja nuoret on pelastettava Kristukselle, orpolapset saatava turvaan ja hoidon piiriin.

Pelastusupseereista osa palveli Punaisen Ristin toiminnassa. Senaatti ei ollut suostunut everstin pyyntöön vapauttaa 30 toimeliasta ja pätevää miesupseeria sotapalveluksesta Pelastusarmeijan rintamalle, ja niin he joutuivat tulilinjoihin taistelemaan hengestään – osa kaatui, osa joutui vangiksi punaisten puolelle Helsinkiin.

Pelastusarmeijan riveihin jääneet kävivät sotaa Kristuksen sanoman levittämiseksi: kitarakuorot vierailivat kenttäsairaaloissa, Pelastusarmeijan osastojen ovet olivat auki päivisin sisällissodan sotilaiden levähdyspaikaksi, ruokatarjoiluun tarvittiin paljon väkeä, lastenseimet ja -kodit olivat tupaten täynnä orvoiksi jääneitä mutta myös päivähoitoon jätettyjä lapsia, kun heidän äitinsä olivat päivisin hätäaputöissä vapaaehtoisina.

Kahdenkin edestä

Upseerit kärsivät nälkää ja heidän kuntonsa heikkeni samaa vauhtia kuin sodan uhrien auttaminen vaati enemmän voimavaroja. Osalla mielenterveys rakoili, koska omaiset olivat kadonneet tai kaatuneet. Eversti Larssonin viesti pelastussotilaille oli tiukka: ”Hätää, kärsimystä ja kurjuutta kasaantuu maassa enemmän kuin koskaan ennen, siksi rajoittakoon jokainen pelastusarmeijalainen lepovaatimuksensa mahdollisimman vähään valmistautuen tekemään auttamistyötä vähän aikaa kahdenkin edestä.”

Upseerikoulu suljettiin ja sen opiskelijat määrättiin suoraan palvelutehtäviin. Naissotilaita kutsuttiin apukäsiksi lastenseimiin ja kesäsiirtoloihin. Elintarvikepula oli huutava ja vaikeutti ruokajakelun järjestelyjä. Lastenvaatteista oli pula, mutta lahjoituksena pyydettiin myös yhtä lakanaa per perhe, käytetytkin kelpasivat. Osastoja pakkolunastettiin sotatarkoituksiin, ensin ottivat punaiset, sitten valkoiset, mutta Armeijan piti maksaa vuokrat; osa rakennuksista kärsi mittavia tuhoja taisteluiden tähden. Taloudelliset menetykset olivat valtavat, ja ylimääräisiä lahjoituksia anottiin Sotahuudon palstoilla.

Eversti kyselee: ”Missä rukoileva kansa on? Missä ne, jotka korottavat pyhät kädet taivaan Jumalan puoleen? Missä ne, jotka läsnäolonsa ja rukouksiensa kanssa astuvat joukkojen eteen?” Tampereen pommituksen keskellä osaston johtaja, kapteeni Vallgrén yritti selvitä tulilinjasta veljensä kotiin päätyneiden pakolaisten kanssa. Kaksi hänen veljistään oli kadoksissa, toinen vasta 17-vuotias, toinen perheenisä. Suru ja tuska eivät estäneet kapteenia järjestämästä pakolaisille suojaa lämmittämättömän kivirakennuksen kellariin, jossa he piileskelivät kylmässä ja kosteudessa kokonaisen viikon. Ammukset tuhosivat upseeriasunnon ja kapteenin kaikki vaatteet, koko omaisuuden.

Osa upseereista ja sotilaista taisteli rakkauden puolesta isommilla areenoilla – vankileireillä, jonne pelastusarmeijalaiset saivat luvan mennä: siellä pelastussotilaat jakoivat hengellistä kirjallisuutta, lauloivat ja pitivät pieniä todistuskokouksia. Paljon enemmän olisi saatu aikaan, jos työväkeä olisi ollut riittävästi. Mutta useampikin piskuinen lauma teki parhaansa eri puolella Suomea. Armeijalaiset palvelivat sotasairaaloissa vapaaehtoisina, osa toimi viestinviejinä vankien ja heidän omaistensa välillä, osa upseereista otti huostaansa orvoiksi jääneitä lapsia; työtä pakolaisten, sotavankien lasten ja onnettomuuksien uhrien auttamiseksi oli tehtävä myös salassa.

Rakenna, rakenna 

Helsingistä yritettiin saada 250 lasta suojaan maalle, Armeijan kesäsiirtoloihin, ja hätäapukomitealta saatiin siihen 40 000 markan avustuskin, josta tosin ei ollut apua, koska elintarvikkeita ei ollut saatavilla. Niinpä Sotahuudon välityksellä pyydettiin ihmisiltä lahjoituksena perunoita, jotta traumatisoiduille lapsille saataisiin edes jotain syötävää. Köyhimmillä äideillä ei näet ollut antaa lapsilleen muuta ruokaa kuin perunajauhoista ja vedestä sekoitettua velliä, jonka nielemistä helpottamaan annettiin lapsen imeä ensin sillinpalaa. Isoimmat lapset tunkeutuivat ravintoloihin nuolemaan siellä lautasille jätettyjä tähteitä. Lukuisat Armeijan sosiaaliset työpisteet keskittyivät etenkin vankien perheitten ja kaikkein köyhimpien kaupunkilaisten luona käymiseen.

Kevään 1918 raskaimpina aikoina Helsingissä Pelastusarmeijan ovilla kävi 500 ahdinkoon joutunutta avuntarvitsijaa päivässä. Raha-apua annettiin 70 000 markan edestä kolmessa viikossa. Koska elintarvikkeiden hinnat olivat nousseet kymmenkertaisiksi, ei viidelläkympilläkään pystynyt viittä, puhumattakaan kahdeksaa pienokaisen vatsaa täyttämään. Pelastusarmeija halusikin keskittyä jakamaan ruokaa, siksi koetettiin löytää mahdollisimman suuria keittiöitä joukkoruokailujen järjestämiseksi.

Everstin kirjoituksista kuultaa sodan päätyttyä kesällä pettymys: ”Ihmiset eivät tahdo ymmärtää tai nähdä muuta kuin sitä, mikä on sopusoinnussa heidän oman käsityksensä kanssa. Tämä käsityskanta on itsekäs, omaa etua etsivä ja julma. Unohdetaan niin pian. Jos joskus omistetaan ajatustakaan kärsivälle tai annetaan almu, ovat vaikuttimet tähän tuhansissa tapauksissa puhtaasti itsekkäät.”

Suomen Pelastusarmeijan johtaja oli silti vakuuttunut Armeijan missiosta, joka ei ole tähän päivään mennessäkään muuttunut:

”Pelastusarmeijan tehtävä ja merkitys yhteiskunnassa on rakentaminen. Työhön on käytävä Jumalan voimassa ja Jeesuksen hengessä, täynnä hänen laupeuttaan mutta myöskin varustettuina sillä voimalla, joka johtuu hyvästä järjestelmästä, kelvollisuudesta ja alttiudesta uhraamaan jotain suuren päämaalin saavuttamisen hyväksi.” (Eversti Larsson, Sotahuuto 22.6.1918)

Jorma Pollari

Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo

Lehtileikkeet: Sotahuudon arkisto 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä