Pelastusarmeija maailman toisella puolen

Etelä-Afrikka on suurien kontrastien maa. Varakkaiden nauttiessa länsimaisista etuoikeuksista vartioiduilla asuinalueilla köyhistä köyhimmät asuvat kilometrien laajuisissa hökkelikylissä. Monet ongelmat ovat peruja menneiden vuosisatojen kolonialismista ja vuosikymmeniä  kestäneestä apartheid-hallinnosta.

– Tie tasapuolisiin mahdollisuuksiin on pitkä, mutta otamme askeleita oikeaan suuntaan, kertoo everstiluutnantti Barry Schwartz, joka minulla oli ilo tavata William Booth Memorial Hospitalissa Kapkaupungissa. Haastattelussa everstiluutnantti Schwartz tutustuttaa meidät Etelä-Afrikan Pelastusarmeijaan, puhuu ihmiskaupasta ja kertoo Pelastusarmeijan toiminnasta rotuerottelun synkeinä vuosina.

Kapkaupungin määräävin kiintopiste on Pöytävuori. Tämän majesteetillisen luonnonihmeen tasainen huippu on nähtävissä kaikkialta Kapkaupungista. Tänään, kuten useimpina päivinä, pilvet laskeutuvat pöytäliinan tavoin vuorelta. Aivan kaupungin laidalla, vuorenrinteen juurella sijaitsee Pelastusarmeijan William Booth Memorial Hospital. Tämä vuonna 1917 avattu ja vuonna 1963 uudistettu sairaala toimi vuosikymmenien ajan synnytyssairaalana. Noin 60 000 pienokaista on nähnyt täällä päivänvalon! Kysytpä keneltä paikalliselta tahansa, kaikki tuntevat jonkun täällä syntyneen. Nykyään sairaala toimii infarkti-, hiv-, tuberkuloosi-, amputaatio- ja haavapotilaiden hoitoyksikkönä.

Odottelen sairaalan valoisassa aulassa, kun ovelle saapuu valkotukkainen ja -partainen, pitkänhuiskea mies Armeijan valkoisessa polettipaidassa. Hän on sairaalan johtaja, everstiluutnantti Barry Schwartz. Kättelemme ja siirrymme keskustelemaan Barryn toimistolle.

– Olen 71-vuotias eläkeläinen, mutta eihän Armeijasta koskaan jäädä eläkkeelle, vai mitä? Barry toteaa ovelasti ja jatkaa: – Olen palvellut monissa paikoissa, kuten kahdeksan vuoden ajan täällä Kapkaupungissa aluejohtajana. Päätin urani ylisihteerinä Kongossa. Ehdin olla kolme kuukautta eläkkeellä, kunnes kyllästyin ja palasin töihin, Barry naurahtaa.

Barry on intohimoinen ultramatkojen juoksija. Virallisesti mitattuja matkoja hän on juossut yhteensä yli maailmanympärysmatkan! Tavoitteena on saada 50 000 kilometriä täyteen.

– Sain sydänkohtauksen stressin seurauksena 28-vuotiaana. Se säikäytti minut ja sai miettimään elintapojani. Ensin innostuin kuntosalista ja sitten juoksemisesta. Siihen kun ei tarvita muuta kuin lenkkarit ja shortsit. Koen juoksemisen hyvin terapeuttisena ja ehdottomasti myös hengellisenä kokemuksena. Näen Jumalan kädenjäljen kaikkialla ja tunnen hänen armonsa.

Merkitykseltään kokoaan suurempi

Etelä-Afrikan territorio käsittää nykyään Etelä-Afrikan lisäksi Saint Helenan saaren, Namibian, Swasimaan ja Lesothon. Maantieteellisesti alue on iso, mutta työ on suurimmalta osin keskittynyt suurien keskuksien, kuten Etelä-Afrikan Johannesburgin, Port Elizabethin ja Kapkaupungin ympäristöön. Territoriossa työskentelee noin 230 upseeria ja vajaat 600 palkattua työntekijää. Osastoja territoriossa on 92, työpisteitä 124 ja jäseniä reilut 20 000. Työmuotoja on lukuisia, on sosiaalipalvelukeskuksia, klinikoita, lastenkoteja, miesten ja naisten asuntoloita, vanhusten päiväkeskus, päihdekeskus, pahoinpideltyjen naisten turvakoti ja psykiatrisia palveluja.

Pelastusarmeija saapui Etelä-Afrikkaan 1883 ensimmäisten upseerien, majurien Francis ja Rose Simmondsin ja luutnantti Alice Teagerin rantautuessa Kapkaupunkiin. Sanomalehdet olivat kuulleet huhuja, että ”Armeija” oli tulossa valloittamaan Etelä-Afrikan. Laivan kiinnittyessä satamaan eräs toimittajista hyppäsi laivaan, koska halusi nähdä saapuvan armeijan. Toimittaja löysi nämä kolme upseeria, joilta hän kysyi, missä on armeija? Upseerit vastasivat: ”Me olemme Armeija!”

Iso osa Etelä-Afrikasta oli tuohon aikaan rajaseutua, ja ihmisten muuttaessa myös Armeija laajeni. Johannesburgista löytyi kultaa ja Kimberleystä timantteja, ja monet muuttivat näiden mahdollisuuksien perässä. Etelä-Afrikan asukasluvun kasvaessa kasvoi myös Pelastusarmeija.

Etelä-Afrikka on historiallisesti jakautunut maa. Ensimmäiset siirtolaiset, hollantilaiset, asettuivat asumaan Hyväntoivonniemelle vuonna 1652. Heidän jälkeläisensä jäivät asumaan maahan. He kutsuivat itseään buureiksi (johdatus hollannin maanviljelijää tarkoittavasta sanasta boer). Nykyään hollantilaisperäinen väestö kutsuu itseään afrikaanereiksi ja puhumaansa kieltä afrikaansiksi. Vuonna 1795 britit aloittivat Kapmaan miehityksen ja ottivat alueen kokonaan haltuun 1806. Vuosien tyytymättömyyden jälkeen monet buurit päättivät muuttaa sisämaahan niin kutsutussa ”suuressa vaelluksessa”. Tästä seurasi kahnauksia alkuperäisväestön kanssa. Buurit perustivat lukuisia buuritasavaltoja, joista osan britit tunnustivat ja ottivat toiset hallintonsa alle. Erityisesti Witwaterstrandin, maailman suurimman kultaesiintymän, löytyminen johti buurien ja brittien välillä levottomuuksiin, jotka eskaloituivat toiseksi buurisodaksi (1899–1902). Juopa brittien, buurien ja paikallisväestön välillä on asia, jota aika ei ole täysin pystynyt hälventämään.

Brittien ja buurien välisen rauhanteon jälkeen Britannian neljän siirtomaan, Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltiot yhdistyivät itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi, herruusalueeksi. Vuonna 1931 maa itsenäistyi, mutta jäi vielä Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1948 Kansallispuolue aloitti apartheidina tunnetun rotuerottelupolitiikan. Maa päätti 1961 katkaista suhteet Isoon-Britanniaan ja erosi Kansainyhteisöstä. Näin valtiosta muodostui Etelä-Afrikan tasavalta.

Everstiluutnantti Barry Schwartz paljastaa, että Pelastusarmeijan brittitaustaisuus on asia, joka on vaikuttanut paljon Pelastusarmeijan toimintaan niin historian aikana kuin nykypäivänäkin.

– Afrikaanerivoittoisilla alueilla Pelastusarmeijan työ on pysynyt pienimuotoisena. Hollannin reformoidulla kirkolla on laaja vaikutus kautta maan, ja tapaamme julistaa evankeliumia on vierastettu. Tämä on ollut yksi suurimmista haasteista hengellisen työmme osalta.

Everstiluutnantti Barry Schwartz kertoo, että Pelastusarmeijan tekemää sosiaalista työtä kuitenkin arvostetaan laajalti.

– Meillä on hyvä maine sosiaalisen työn toimijana. Olemme tunnettuja siitä, että teemme enemmän vähemmällä. Olemme olleet merkitykseltämme kokoamme suurempia.

Haavoittuvaiset uhrit

Ihmiskauppa on valtava maailmanlaajuinen ongelma, ja Suomen ja Viron territoriossa olemme vahvasti nostamassa tätä aihetta esille. Tämän Sotahuudon toisessa artikkelissa kerromme, millaista ihmiskaupan vastaista työtä Suomessa teemme. Tiedustelen everstiluutnantti Schwartzilta Etelä-Afrikan tilannetta.

– Ihmiskauppa on kasvava ongelma. Ennen maan demokratisoitumista Etelä-Afrikka oli hyvin suljettu valtio, jossa liikkumiseen vaikuttivat tiukat säännöt. Demokratisoitumisen jälkeen rajat ovat avautuneet, ja kuten näissä tilanteissa usein tapahtuu, ongelma räjähtää käsiin. Ihmiskauppa kytkeytyy täällä pitkälti maahanmuuttoon. Maahan on saapunut paljon pakolaisia, jotka ovat hyvin haavoittuvaisessa tilanteessa, ja heitä on houkuteltu prostituutioon tai työperäiseen ihmiskauppaan. Täällä toimii ”hikipajoja”, joissa ihmiset työskentelevät vapaus riistettynä.

– On muistettava, että myös miehet voivat joutua ihmiskaupan uhreiksi. Ihmiskauppa usein mielletään prostituution vuoksi naisiin kohdistuvaksi. Toimiessani miesten asuntolan johtajana pidimme aina neljää sänkyä varattuna ihmiskaupan uhreiksi joutuneille miehille. Heitä oli tuona aikana monia. Heille oli valheellisesti luvattu parempaa toimeentuloa.

Tuskan ja tragedian vuodet

Etelä-Afrikan historian synkimpiä ajanjaksoja on vuodesta 1948 vuoteen 1991 asti kestänyt laillistettu rotusorto, apartheid. Apartheidin ideologiset juuret olivat 1800-luvun loppupuolella kehitetyissä rotuopeissa. Lisäksi sen syntyyn vaikutti hollantilaisen reformoidun kirkon piirissä syntynyt näkemys afrikaanerien jumalallisesta oikeudesta Etelä-Afrikkaan. Rotuerottelun pyrkimyksenä oli säilyttää valkoisten etuoikeutettu sosiaalinen ja taloudellinen asema.

Toisen maailmansodan jälkeen 1948 Kansallispuolue alkoi toteuttaa apartheidiksi kutsumaansa politiikkaa. Seka-avioliitot kieltävä laki astui voimaan samoin tein, ja vuotta myöhemmin moraalittomuuslaki, joka kielsi kaikki sukupuolisuhteet valkoisten ja muiden etnisten ryhmien välillä. Vuonna 1950 säädettiin väestö- ja rekisteröintilaki, jonka mukaan kaikkien eteläafrikkalaisten rotu määriteltiin ja rekisteröitiin, ja joka toimi kaiken myöhemmän apartheid-lainsäädännön pohjana. Lain perusteella kaikki Etelä-Afrikan kansalaiset rekisteröitiin joko valkoisiksi, värillisiksi, mustiksi tai aasialaisiksi. Termi ”värillinen” tarkoittaa etnistä ryhmää, joka muodostuu muun muassa khoiden, kaakkoisaasialaisten orjien, mustien sekä eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisistä. Nyt Etelä-Afrikassa on noin 4 800 000 värillistä (9 % väestöstä), ja enemmistö asuu Kapkaupungin alueella.

Rodun määrittely ei ollut yksioikoista. Eteläafrikkalainen ystäväni jakaa oman kokemuksensa:

– Veljelleni ja minulle tehtiin niin sanottu ”kynätesti”, jossa lyijykynä asetetaan korvan taakse. Jos kynä pysyy kiharien hiusten ansiosta paikallaan, olet värillinen, jos se putoaa, olet valkoinen. Veljeni rekisteröitiin valkoiseksi, minut värilliseksi. Emme saaneet tavata toisiamme, mutta veljeni tuli joskus salaa tapaamaan minua yön laskeuduttua. Jos joku olisi saanut tietää, hänen statuksensa valkoisena olisi kyseenalaistettu. Ja minulla ei missään nimessä ollut asiaa valkoisten asuinalueelle.

Ystäväni viittaa apartheidin kenties tuhoisimpaan ilmenemismuotoon, ryhmäaluelakiin. Ryhmäaluelain perusteella koko Etelä-Afrikka jaettiin alueisiin, joissa kussakin saattoi asua vain yhden etnisen ryhmän jäseniä, ja kaikkien muiden ryhmien tuli muuttaa pois. Käytännössä muuttaminen koski mustaa ja värillistä väestönosaa. Yksi kuuluisimmista alueista oli Kapkaupungin District Six, vireä ja monikulttuurinen värillisten asuttama kaupunginosa Kapkaupungin ydinkeskustan läheisyydessä. Vuonna 1966 ryhmäaluelain nojalla 60 000 asukasta pakkosiirrettiin autiolle Cape Flatsin alueelle ja District Sixin rakennukset jyrättiin maan tasalle.

– Tapahtuma toi mukanaan paljon tragediaa ja tuskaa, everstiluutnantti Barry Schwartz toteaa vakavana.

– Sairaalamme on yksi esimerkki erottelusta. Apartheidin aikana se oli yksi Kapkaupungin kolmesta synnytyssairaalasta. Kukin sairaala palveli yhtä etnistä asiakaskuntaa. Tämä sairaala oli varattu valkoisille.

Apartheid päättyi 1990 -luvun alussa. Etelä-Afrikan tuolloinen presidentti Frederik de Klerk ilmoitti 2.2.1990 laillistavansa apartheidia vastustaneet järjestöt, vapauttavansa Nelson Mandelan ja satoja muita poliittisia vankeja sekä olevansa valmis aloittamaan neuvottelut kaikkien osapuolien kanssa uudesta perustuslaista. Vuonna 1994 maassa pidettiin vapaat vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.

– Monin paikoin emme ottaneet rotuerotteluun vahvaa kannanottoa. Työmme oli sidottu silloisen yhteiskunnan käytäntöihin. Apartheidin päätyttyä teimme totuus- ja sovintokomissiolle raportin.  Komissio on vuonna 1995 Etelä-Afrikkaan perustettu oikeuselin, joka käsitteli apartheidin aikaisia rikoksia.

– Raportissa tunnustimme, ettemme olleet ottaneet kantaa tarvittavissa määrin. Se oli synnintunnustuksemme, Barry toteaa vakavalla äänenpainolla.

– Ymmärrämme nyt, että meidän olisi pitänyt väkevämmin puuttua asiaan. Etnistä sekoittumista oli kovin vähän, mutta jonkin verran. Upseerikoulumme oli yksi positiivisista esimerkeistä. Koulumme olivat eroteltuja, mutta meillä oli kadettiaikana paljon toimintoja yhdessä. Se oli alku yhtenäistymiselle. Kun asiat alkoivat apartheidin jälkeen muuttua, osastomme ja toimipisteemme avautuivat nopeasti kaikille.

Varjosta kohti valoa

Apartheidin päättymisestä on kohta kolme vuosikymmentä, mutta everstiluutnantti Barry Schwartz muistuttaa, että rotuerottelun varjo näkyy edelleen.

– Kyllä se valitettavasti edelleen vaikuttaa monien ihmisten ajatusmaailmassa ja elämässä. Armeijassa meidän tavoitteemme on, että kohtelisimme toisiamme kuin veljiä. Olemme kaikki samanarvoisia.

Yksi matkani pysäyttävimmistä näyistä oli Kapkaupungin lentokentän laidalla levittyvä Khayelitsan epävirallinen asuinalue, aaltopellistä ja jätepuusta rakennettu hökkelikylä. Vajaan 40 km² kokoisella alueella asuu miltei 400 000 asukasta hyvin alkeellisissa oloissa. Veden saanti on riippuvainen kaupungin säiliöautojen vierailuista, käymälöitä on alueen laitamilla kourallinen, ja sähköt on vedetty hengenvaarallisilla, laittomilla virityksillä. Asukkaista 98 % on mustia, monet muista maista tulleita pakolaisia. Mainitsen Barrylle tästä ja hän myöntää, että kolonialismin ja apartheidin jäljiltä taloudellinen epätasa-arvoisuus on suurta.

– Tie tasapuolisiin mahdollisuuksiin on pitkä, mutta otamme askeleita oikeaan suuntaan. Yhä useammalla on mahdollisuus parempaan toimeentuloon. Ja on lakeja, jotka mahdollistavat tämän. Mutta on muistettava, että apartheidin päättymisestä kulunut aika on suhteellisen lyhyt. Muun muassa eri koulutusstandardit ovat vaikuttaneet etnisten ryhmien integroitumiseen. Suurin osa yliopistoista oli valkoisille. Se loi taloudellista epätasapainoa.

– Etelä-Afrikka on etnisesti rikas maa, ja tämä rikkaus tuo haasteensa. Tasapainottelu on vaikeaa. Mutta asiat paranevat, ja monin paikoin Etelä-Afrikka on ihme. Olen Jumalalle kiitollinen, että Pelastusarmeija on saanut olla osa tätä ihmettä.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä