Korona tuli ja menee

Kun kirjoitan tätä huhtikuun puolessavälissä, en tiedä missä tilanteessa kesällä 2020 ovat maailma ja Suomi, ja millaisissa oloissa ja tunnelmissa sinä, lukijani, olet oman elämäsi kanssa. Näinhän itse asiassa on aina meillä ihmisillä. Ennakoiminen on vaikeaa. Elämänkulku on arvoitus. Siihen on sopeuduttava. Yritän kuitenkin nyt katsoa, millaisia ajatuksia ja tunteita meissä on ehkä ollut, onpa tämä koronakriisi kääntynyt mihin suuntaan tahansa. Näitä on hyvä pohtia niin ”normaaliaikoina” kuin tulevaisuudessa mahdollisesti taas syntyvinä ”poikkeusaikoina”.

Aivan erityistärkeä totuus on se, että tähän vaikeaan kriisitilanteeseen ei ole yhtä suhtautumistapaa, eikä edes tuhatta tai sataatuhatta, vaan miljoonia yksilöllisiä suhtautumisia. Voimme olla isona joukkona yhtä mieltä monesta asiasta ja kokea niitä melko samankaltaisesti, mutta silti omat tunteet tuolla sisimmässä ovat aivan ikiomia. Hyvä niin! Minulla ja sinulla on oikeus kokea kukin tilanne hyvinkin yksilöllisesti. Ja silti me voimme toimia yhdessä, yhteistä vastuuta tuntien ja myötätuntoisesti.

Se, miten me koemme tällaiset suuret (ja pienemmätkin) vaikeat asiat, on hyvin isosti sidoksissa siihen, millainen oli meidän lapsuutemme ja muu menneisyytemme ja millainen on nykyisyytemme. Ihmisen persoonallisuus koostuu sekä niistä perintötekijöistä, jotka hän saasyntymässään, että hänen lapsuudesta asti keräämistään havainnoista ja kokemuksista. Näin meistä tulee omia erilaisia ja erillisiä yksilöitä, jotka toki voivat hakea yhdessäoloa ja yhteistyötä muiden kanssa.

Ihmisellä on paljon tunteita. Niin sanottuja perustunteita on tosin melko vähän: pelko, ilo, suru, häpeä, hämmennys, viha. Ne kuitenkin vaikuttavat meihin eniten. Tällaisessa erityistilanteessa useimmissa ihmisissä käynnistyy hurja tarve säilyä hengissä.

Pelko saa ihmisen useimmiten pakenemaan tai taistelemaan. Joskus hän alistuu, jähmettyy paikalleen. Itsesäilytysvaisto on sisäänrakennettuna meissä.

Koronavirusuhka sai meidät aluksi hämmentyneiksi, epätietoisiksi ja ehkä hieman uteliaiksi. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt tarkkaan, mistä oli kysymys ja mitä pitäisi tehdä. Ihmiselle syntyy kriisin keskellä tarve siihen, että joku tietää, joku johtaa, joku tiedottaa, joku tekee säännöt ja antaa askelmerkit. Oma avuttomuuden tunne jää taka-alalle, kun huomataan, että jotkut tahot ovat kykeneviä tarttumaan toimeen. Ihmiskunta tulee maailmanlaajuisesti pohtimaan, mitkä tässä kriisissä olivat hyviä ratkaisuja, mitkä huonompia. Suositukset, ohjeet, käskyt, kiellot, rajoitukset ja rangaistukset ovat olleet monenlaisia, kuten myös yksilöiden oma halu noudattaa, soveltaa tai rikkoa rajoja.

Kun tuli lisää tietoa viruksen aiheuttaman taudin vaarallisuudesta, lisääntyi myös pelko. Entäs jos saan tartunnan? Entä miten perheeni selviää? Omat vanhempani ovat riskiryhmässä! Tällaiset tuntemukset ovat luonnollisia; luonnotonta olisi, jos emme noin tuntisi. Pikkuhiljaa mieleen tulivat myös epäusko, kauhistus ja myötätunto maailmalta saapuneiden tietojen ja kuvien ääressä. Inhimillinen kärsimys nostaa sisimmästä esiin parahduksen: ”Miten nuo ihmiset oikein selviävät, miten hoitohenkilökunta jaksaa, mihin köyhyyteen ihmiset suistuvat?” Tätä kirjoittaessa ei ole vielä mitään selkeää kuvaa siitä, millä tavalla ja kuinka laajasti tartunnat leviävät eri mantereille ja miten vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa estetään jättikatastrofit.

Monia tapoja selvitä eteenpäin

Rankoissa olosuhteissaihmisillä on monia eri tapoja yrittää selvitä eteenpäin. Puhutaan selviytymisstrategioista eli ihmisten ponnisteluista säilyä hengissä ja pyrkimyksistä palauttaa ns. normaalitila. Historia opettaa meille, että noiden erilaisten selviytymiskeinojen määrä on todella suuri.

Yksi tapa siirtää pelkoaan syrjemmälle ja samalla hankkia energiaa itselleen on antaa mielessään tilaa kiukulle, vihalle, syytöksille, syyllistämiselle ja leimaamiselle. Tätä kaikkea on nähty nytkin tämän kriisin aikana. Asialliselle kritiikille pitääkin antaa sija, kun asioita yritetään viedä oikeaan suuntaan tai on jälkipuinnin aika. Kiukku todellakin voi olla joskus se, mikä pitää pään pinnalla, mutta suoranainen viha ja raivo on aina hyvin ongelmallista. Viha ja kostonhimo syövät pahalla tavalla sisältäpäin vihaajaa itseään.

Eräs oleellinen keino estää henkistä romahtamista on varmasti meille itse kullekin tuttu erilaisista vaikeista jaksoista elämässämme. Se on huumori, jopa musta huumori. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Jokaiseen hetkeen voi tulla avuksi joku koominen näkökulma. Nauru on syvimmältä olemukseltaan eräs Jumalan lahjoista. Toki on niitäkin hetkiä, jolloin tragedia on niin suuri, että siihen ei sovi mikään leikinlasku, mikään nauru, mitkään vitsit. On itkun, surun, kauhistuksen paikkoja. Ja sitten niitä toisenlaisia hetkiä, jolloin ei tunnu itkukaan auttavan. Jäljelle jää enää ”hullu nauru”.

Huumorin viljely on taitolaji. Sen käyttämisessä on oltava herkällä korvalla ja herkällä tunnolla. Kun on aika olla läsnä toisen ihmisen lähellä, vakavasti, rakastavasti, myötätunnolla, silloin ei ole aika keventää omaa ahdistusta nokkelilla vitseillä. Joskus taas on päinvastoin. Kun tuntuu, että me kaikki olemme umpikujassa, juuttuneina näköalattomuuteen, hyvä huumori voi olla se joka laukaisee suman ja päästä luovuuden virtaamaan. Kuten sanoin, huumori on taitolaji.

Jumalaan turvaten kriisin aikana

Moni on pohtinut viime kuukausien aikana, mikä merkitys kristillisellä uskolla, hengellisellä vakaumuksella, rukouksella ja Jumalaan turvautumisella on tällaisen yleismaailmallisen kriisin aikana. Meillä varmasti olisi paljonkin kerrottavaa tästä. Yleiset ja yksityiset rukoustuokiot yhdessä tai yksin ovat olleet monelle todellisia voiman paikkoja, jotka ovat antaneet lohdutusta. Moni on iloinnut Pelastusarmeijan läsnäolosta internetissä ja sosiaalisessa mediassa, seurakuntien ja kristillisten yhteisöjen ”digiloikasta”, joka on mahdollistanut toivon sanoman esilläpidon aikana, jolloin fyysinen kokoontuminen ei ole ollut mahdollista. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat saaneet paljon jaksamista hengellisestä musiikista.

Jokainen meistä on ehkä havainnut, että uskoon perustuvan toivon voima ei ole niinkään siinä, että heittelemme toinen toisillemme raamatun lauseita – vaan siinä, että olemme sydänyhteydessä toinen toistemme kanssa, sanoin ja teoin. Mitä tämä kulloinkin tarkoittaa, sitä on kysyttävä ja etsittävä. Joku on kysynyt, missä Jumala on tässä kaikessa. Mielelläni vastaisin, että hän on niissä pienissä ja isoissa teoissa, joita teemme me ”tavalliset” ihmiset ja joita tekevät yhteiskunnan eri toimijat. Hä non myös niissä sanoissa, joilla kerromme muille ihmisille, että he ovat tärkeitä ja rakkaita.

Vielä yksi asia! Olipa maailman tilanne tai oma tilanteesi mitä hyvänsä tällä hetkellä, niin tee tämän tekstin äärellä itsellesi muutama hyvä kysymys: Mitä olen nyt oppinut elämästä? Jumalasta? Ihmisenä olemisesta? Itsestäni? Mitä uutta on minulle auennut tämän kriisin aikana? Mikä minua on auttanut? Miten kenties olen auttanut jotakuta toista? Miten jaksan eteenpäin? Jaan yhden asian, joka on minulle auennut näinä kuukausina aivan uudella tavalla. Se on Jeesuksen opettama ”kolmoiskäsky”. ”Rakasta JUMALAA yli kaiken ja LÄHIMMÄISTÄSI niinkuin ITSEÄSI!”

Lari Junkkari
työyhteisövalmentaja, kirjailija, pappi

Kuvitus: MiroslavaChrienova
Muistilista: Kansainvälinen Pelastusarmeija

---

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä