Kolme kotia

Ihastuttava ja lämminhenkinen upseeripariskunta Kanadasta, Gerry ja Hannu Lindholm, on ollut määrättynä kahdesti Suomeen viimeisen neljäntoista vuoden aikana. Nyt on tullut aika jättää heille lämpimät jäähyväiset heidän palatessaan Kanadaan tällä kertaa pysyvästi.

– Tämä on ollut uskomaton matka, ja ajattelemme kiitoksella kaikkia teitä.

Tapaamme aurinkoisena päivänä Helsingin Talvipuutarhassa. Gerry paljastaa, että he eivät ole koskaan käyneet täällä. – Kiva löytää uusia paikkoja vielä näin loppumetreillä, hän toteaa hymyillen.

Istumme kukkivien orkideoiden kupeeseen. Mikä sai kanadalaisen pariskunnan aikoinaan saapumaan ulkomaanpalvelukseen Suomeen? Itse asiassa tarina alkoi jo 65 vuotta sitten, sillä Hannulla on suomalaiset sukujuuret: – Olen syntynyt Helsingissä, ja sukuani on paljon Suomessa, muun muassa Savonlinnassa, Mikkelissä ja Vihdissä.

Hannu oli kahden vuoden ikäinen, kun perhe muutti Kanadaan. Hannun isä sai töitä, ja he jäivät sinne.

– Lapsuuteni maahanmuuttajana oli mielenkiintoinen. Olimme köyhä perhe ja vanhempani eivät puhuneet englantia, joten alku ei ollut helppo. Äitini oppi kielen, mutta isäni ei, hän ei nähnyt sitä tärkeänä työllistymisessään. Kun menin kouluun, nimeni muutettiin, koska muut lapset eivät osanneet lausua nimeä Hannu. Minusta tuli Henry. Sellainen oli tuolloin yleistä, mutta ei enää. Kun liityin Kanadan puolustusvoimiin, nimeni vaihdettiin takaisin Hannuksi.

Hannu asui maaseudulla Pohjois-Ontariossa, ja 35 kilometrin päässä asui pieni tyttö, Gerry.

– Emme kuitenkaan tavanneet, sillä emme käyneet samaa koulua, Gerry sanoo hymyillen.

Hannun ja Gerryn vanhemmat eivät olleet kovinkaan uskonnollisia.

– Vanhempani olivat luterilaisia. Koulukaupungissani oli suomalainen kirkko, jossa luterilainen pappi piti jumalanpalveluksen kerran kuussa. Kirkko ei ollut kuitenkaan tärkeä. Kävimme siellä vain jouluisin, pääsiäisenä, häissä ja hautajaisissa, Hannu kertoo.

–  Minunkaan vanhempani eivät käyneet kirkossa. Kun olin viidennellä luokalla, opettajani kutsui minut kirkon kuoroon. Parin vuoden aikana sain houkuteltuani muun perheenkin kirkon toimintaan. Olin jo silloin pieni evankelista, Gerry naurahtaa.

Kohtaamisia elämässä ja Armeijassa

Elämä johdatti Gerryä ja Hannua tahoillaan. Gerry meni yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteitä ja kouluttautui opettajaksi. Hannu löysi paikkansa Kanadan puolustusvoimista, jossa palvellessaan hän samalla kouluttautui sähköinsinööriksi.

Nuoret tapasivat 70-luvun puolessavälissä. Hannu oli kahdeksantoista ja Gerry täyttämässä seitsemäntoista. Gerry työskenteli samassa ravintolassa kuin Hannun sisko.

– Tapasimme juhlissa, ja ajattelin, että tässäpä söpö tyttö. Menimme myöhemmin treffeille, ja siitä se lähti, Hannu naurahtaa.

Pari oli seurustellut nelisen vuotta, kun Hannu sai asevoimissa siirron, joka toi hänet lähelle Gerryn opiskelupaikkaa.

– Ostin sormuksen ja tulin käymään yliopistolla. Hän otti sormuksen vastaan, muttei sanonut mitään, vaan juoksi esittelemään sormusta ystävilleen, joten oletin vastauksen olleen ”kyllä”, Hannu sanoo vinkaten silmää Gerrylle.

Vuonna 1979 hääkellot soivat. Viisitoista vuotta myöhemmin soivat ”toisenlaiset kellot”, jotka herättivät Gerryssä ja Hannussa hengellisen kaipuun. Vuonna 1994 molemmat löysivät Pelastusarmeijan.

– Koin olleeni uskossa jo nuorella iällä. Kun tutustuin Pelastusarmeijaan, aloin ymmärtää uskoa eri tavalla. Kuvailisin, että synnyin uudelleen, Gerry kertoo, ja Hannu jatkaa: – Minut oli puolustusvoimissa sijoitettu Kingstoniin. Gerryltä saamani innostuksen kipinän pohjalta aloin vierailla paikallisessa osastossa. Se avasi silmäni ja koin Pyhän hengen voiman. Minussa ja elämässäni tapahtunut muutos oli hyvin voimakas.

Kutsu palvella täydellä sydämellä

Hannu jäi puolustusvoimista eläkkeelle 1998, ja sen jälkeen hän oli talonrakennusbisneksessä. Hannu oli pelastussotilas, mutta koki vahvasti, että haluaisi antaa enemmän. Hän tunsi kutsun palvella Jumalaa täyssydämisesti ja täysaikaisesti.

– Gerry ei ollut vielä siihen aikaan sotilas. Hän oli harkitsevampi, Hannu kiusoittelee vieressä istuvaa vaimoaan.

Gerrystä tuli sotilas vuonna 2002, ja vuonna 2003 he menivät yhdessä upseerikouluun. Pelastusarmeijan upseeriksi valmistuva vastaanottaa määräyksen eli tehtävän palveluspaikassa, joka hänelle osoitetaan. Lindholmien ensimmäinen määräys oli Thompsonin kaivoskaupungissa Manitobassa.

– Se oli 50 000 asukkaan kaupunki ja hyvin eläväinen yhteisö, joka oli myös kahdentoista alkuperäisasukasreservaatin keskipiste. He tulivat kaupunkiin hakemaan tukea. Se oli hyvin kiireinen ja antoisa määräys, Gerry muistelee.

– Itse uskon, että määräystä annettaessa johtajat olivat heittäneet tikkaa, ja tikka osui kartalla sinne, Hannu nauraa.

Toinen määräys oli Dauphinissa Manitobassa.

– Saavuttuamme sinne aluejohtajamme otti yhteyttä. Hän kysyi, oletteko koskaan harkinneet Suomessa palvelemista. Hän tiesi Hannun suomalaisista juurista. Hän kertoi vuosittain julkistettavasta listasta, josta selviää kansanvälisten upseerien tarve eri territorioissa, ja Suomen ja Viron territorio oli tämän listan kärjessä. Rukoilimme asiaa ja vastasimme kyllä. Meidän toivottiin lähtevän heti, mutta siitä kieltäydyimme, koska koimme, että meidät olit kutsuttu auttamaan tätä yhteisöä. Lupasimme lähteä vuotta myöhemmin, ja niin tapahtui, Gerry kertoo.

Suomesta toinen koti

Lindholmit saapuivat Suomeen vuonna 2008.

– Se oli mielenkiintoista. Saimme kansainvälisen palveluksen opaskirjan, jossa käytiin läpi Armeijan kansainväliset säädökset, mutta se ei todellakaan valmistanut tällaiseen maahan saapumista, Hannu naurahtaa.

– Teimme alussa monia virheitä, mutta korjasimme niitä matkan varrella.

Heidän ensimmäinen määräyksensä oli Raumalle.

– Eivät he puhuneet suomea lainkaan – vaan Rauman giäl! Saimme kuitenkin paljon apua osaston väeltä ja myös päämajalta, Hannu toteaa hymyillen.

Monet asiat olivat erilaisia, kuten Joulupata-keräys. Päämajalla ihmeteltiin, kun he pyysivät joulupatatavaroita syyskuussa. Kanadassa katukeräys kestää kuusi viikkoa Suomen reilun viikon sijasta.

– Olin aluksi Hannusta hyvin riippuvainen, kun en ymmärtänyt kieltä. Se oli minulle outoa, sillä olin tottunut olemaan itsenäinen. Minulla kesti sopeutua siihen. En kuitenkaan arvannut, miten hyvin olin kotiutunut Suomeen, kunnes menimme ensimmäiselle kotimaan lomalle kolmen vuoden jälkeen. Olin yllättynyt, kuinka erilaiselta Kanada tuntui, Gerry kertoo ja Hannu nyökkää: – Se oli juuri näin, ja toisella kerralla tuntui vielä vieraammalta. Kun muutimme takaisin, tuntui ettemme ole enää kotona. Siinä vaiheessa tunsimme, että Suomi ei ollut kotimme, muttei Kanadakaan – olimme molempien maiden siirtolaisia.

Rauman jälkeen tuli määräys Kajaaniin, jonka luonto hurmasi molemmat. Gerrylle muutto oli kielellisesti heitto altaan syvään päähän.

– Raumalla pärjäsin englannilla, koska siellä asui monia maahanmuuttajia ydinvoimalan rakennustyömaan vuoksi. Kajaanissa englannista ei ollut hyötyä, oli osattava suomea. Opin suomea siellä enemmän ja nopeammin kuin missään muualla, Gerry muistelee hymyillen.

Määräys oli lyhyt, jo vuotta myöhemmin odotti määräys Helsingin osastoon.

– Muistan, että ilmoituksen jälkeisenä päivänä territorion silloinen johtaja, komentaja Dick Krommenhoek soitti kysyäkseen, oletteko sinut määräyksen kanssa. Tämä oli hyvin ainutlaatuista, sillä Kanadassa vain määrätään, eikä siitä keskustella sen enempää, Hannu naurahtaa.

Helsingissä Hannu ja Gerry palvelivat kolmen vuoden ajan.

– Alkuperäinen määräykseni oli 90 % osastolla ja 10 % upseerikoululla opintoupseerina, mutta hyvin pian se oli muuttunut niin, että olin 100 % upseerikoululla ja otin osaa osaston kokouksiin, Gerry kertoo. Hannu puolestaan toimi täyspäiväisesti osaston johdossa.

– Helsingin osastossa oli mielenkiintoista, että seurakuntalaisissa oli tuolloin yli 50 eläkeläisupseeria. Olimme aluksi hiukan huolissamme, sillä joskus eläkeupseereilla on jäänyt johtaminen veriin. Eivät he tarkoita sitä pahalla, vaan se on asia, mihin he ovat urallaan tottuneet. Pelko oli kuitenkin turha, saimme heiltä aivan suunnattomasti apua ja tulimme erinomaisesti toimeen. Olimme yhtä suurta perhettä. Kun sain määräyksen siirtyä Porvooseen, he olivat suorastaan raivoissaan päämajalle, Hannu iskee silmää.

Myös Porvoosta on jäänyt Hannulle hyviä muistoja:

– Sain evankelioida ihmisten arjessa kahviloissa ja kaduilla, kävin monia hyviä keskusteluja. Yksi yllättävä vastuutehtävä oli pyhäkoulun pitäminen perjantaisin Solhemin päiväkodissa. Siellä oli aina 30–50 pikkuista kuuntelemassa raamatunkertomuksiani. He oppivat tunnistamaan minut ja huudahtivat minulle kaupungilla nähdessään.

Paluu Kanadaan ja Suomeen

Gerryn ja Hannun ensimmäiset Suomen vuodet päättyivät äkillisesti. Gerry sisko oli kuolemansairaana, ja Gerry huolehti sisarestaan tämän elämän neljä viimeistä kuukautta.

– Monin tavoin tunsimme, että meidät oli revitty irti Suomesta. Emme olleet saaneet päätökseen sitä, mitä olimme tulleet tekemään. Emme myöskään saaneet hyvästellä ihmisiä toivomallamme tavalla.

Kanadaan palattuaan Lindholmit palvelivat osastossa, joka sijaitsi Gerryn siskon kodin lähellä. Seuraavana oli määräys Torontoon.

– Ne olivat hyviä vuosia. Tyttäremme Jennifer oli mukana osastossa nuorisopastorina. Hänen aloittaessaan lapsia oli muutama, lähtiessämme heitä oli yli 180! Jennifer on loistava nuorisopastori, Hannu sanoo ylpeänä.

– Yhteisön saattoi tavoittaa olemalla mukana siellä, missä ihmiset ovat. Se oli meille opettavainen kokemus. Näimme Jumalan tekevän työtä siellä vahvasti, Gerry toteaa.

Hannulle ja Gerrylle oli jäänyt kuitenkin kaipuu Suomeen, ja he palasivatkin kesällä 2019. Gerryn määräys oli upseerikoulun johtajaksi.

– Olin aloittanut tohtorinväitöskirjan tekemisen Torontossa, tutkimukseni aiheena oli Suomen ja Viron territorion upseerikoulun joustava koulutusmalli. Siinä vaiheessa en tiennyt, että olisin tulossa takaisin. Joustava malli on leviämässä lukuisiin territorioihin, siksi minua kiinnosti tutkia yhdessä koulutuksen käyneiden kanssa koulutusmallin vahvuuksia ja haasteita. Määräys mahdollisti paljon henkilökohtaisemman lähestymisen tutkimukseen.

Hannun määräys oli hänelle yllätys.

– Kerroin haluavani osastotyöhön. Kun määräykset saapuivat, yllätyin nähdessäni määräyksen kiinteistöupseeriksi. En ollut koskaan työskennellyt päämajassa, enkä lainkaan osannut odottaa sitä. Myöhemmin minulta kysyttiin, voisinko ottaa vastuuta Temppelin osaston johtajana, joten nyt viimeisen vuoden olen ollut siellä. Ruotsin kieli on ollut haaste, mutta Jumala on ollut tukenamme.

Tohtori Lindholm

Gerry väitteli tohtoriksi viime vuonna, ja pyydän häntä kertomaan hiukan lisää väitöskirjastaan.

– Rakastan opiskelua. Joskus minun pitää ihan muistuttaa itseäni siitä, että sain väitöskirjan valmiiksi. Meitä oli yhdeksän, jotka aloittivat, ja kolme, jotka saimme väitöskirjat valmiiksi. Minulla on kaksi hyvin läheistä kollegaa, jotka tekivät tutkimustaan samaan aikaan.

– Väitöskirjani ytimessä on johtajuus. Kun pohdin omalla kohdallani johtajuutta Pelastusarmeijassa ja sitä, miten elämä on kuljettanut, niin näen, miten paljon erilaiset määräykset ja niiden tuomat opit ovat rikastuttaneet tätä tietä. Upseerikoulun johtajana tehtävänäni on ollut opettaa tulevia johtajia – johtajuuden ytimessä on se, että tekee itsestään tarpeettoman ja antaa toisille voiman ja kyvyn johtaa.

Väitöskirjan kirjoittaminen osui suurilta osin pandemiavuosille, mikä toi omat haasteensa.

 – Oli hetkiä, jolloin en uskonut saavani sitä valmiiksi. Meillä oli tarkoitus olla kolmen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa lähiopetusta Kanadassa, muutoin opetus tapahtuisi etänä. Nyt pandemia pakotti meidät kokonaan etäopiskeluun. He yrittivät parhaansa mukaan tehdä opiskelusta yksilöllistä, mutta se oli haastavaa. Olin hyvin onnellinen, että ehdin tutustua professoreihin ja opiskelijatovereihin henkilökohtaisesti ennen pandemiaa.

– Väitöskirjan kirjoittaminen on iso työ, erityisesti kun samaan aikaan on kiireinen määräys. On siis ollut osattava varata aikaa sen tekemiseen. Väitöskirjan kirjoittamisen aikana luin lähdemateriaalia yli sadan kirjan verran. Opiskelusta on pidettävä, että sen jaksaa käydä läpi, Gerry toteaa hymyillen.

– Olen Gerrystä hyvin ylpeä. Samalla minua koskettaa, miten nöyrä hän on, hän ei koskaan nosta itseään jalustalle. Hän on sama helposti lähestyttävä Gerry kuin ennenkin, Hannu sanoo katsoen Gerryä silmiin ja virnistää: – Minun väitöskirjani on hyvin yksinkertainen, se on kattava tutkielma kahvista ja pullasta!

Eläkevuodet kutsuvat

Nyt Hannu ja Gerry ovat palaamassa Kanadaan, eikä kolmatta määräystä Suomeen tule. Hannu on saavuttanut 65 vuoden iän, joka on Kanadassa eläköitymisikä. Lindholmit aikovat kuitenkin jatkaa vielä palvelua yhdessä.

– Hannu on saanut luvan jatkaa osastotyötä, mutta sopimus tehdään vuodeksi kerrallaan. Hän aloittaa osastoupseerina itä-Torontossa, ja minusta tulee opintosuunnitelman päällikkö upseerikoulussa. Meistä tuntui tärkeältä, että tekisimme viimeisen määräyksemme kotona Kanadassa, sillä se helpottaa eläkesuunnitelmien tekoa.

Millaisia suunnitelmia heillä on?

– Aiomme olla hyviä, osastoa tukevia sotilaita, Gerry toteaa hymyillen.

Kysyn, aikovatko he eläkeupseereina antaa runsaasti neuvoja osastonjohtajille siitä, miten asiat kuuluu tehdä. –Yritämme käyttäytyä! molemmat nauravat.

– Aion myös ommella, tehdä täkkejä ja lukea paljon, Gerry jatkaa, ja Hannu lisää: – Ja minä puolestani pelata jääkiekkoa, juoda kahvia ja syödä pullaa. – Minun täytyy sitten oppia leipomaan pullaa, Gerry naurahtaa.

Kiitos ja kumarrus

Nyt on jäähyväisten aika, tosin molemmat vannovat tulevansa tervehtimään suomalaisia ystäviään.

– Ihmisten tapaaminen ja uudet ystävät näiden vuosien aikana on ollut upeinta. Olemme löytäneet kestäviä ystävyyssuhteita. Kaikissa määräyspaikoissani olen aina pelannut jääkiekkoa, ja sen kautta olen tavannut monenlaisia ihmisiä duunareista miljonääreihin ja vaikuttajiin. Viime vuosi on ollut haasteellisempi sydänongelmieni vuoksi. Silmäni tosin avautuivat sille, että maailmassa on muutakin kuin se, että saavuttaisi paljon asioita. On aivan oikein ottaa rauhallisesti ja nauttia hetkestä, Hannu sanoo.

Pyydän lopuksi Gerryltä ja Hannulta päätössanoja:

– Muistetaan pitää katse Jeesuksessa. Maailma tuo aina haasteita, mutta jos keskitymme Herraan ja kutsumukseemme, Jeesus antaa varmuuden, että tapaamme jälleen kirkkaudessa. Olen myös hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, että olemme saaneet luoda elämän mittaisia suhteita. Tulemme varmasti tervehtimään teitä jälleen! Gerry vakuuttaa, ja Hannu päättää: – Tämä on ollut uskomaton matka. Haluan kiittää teitä kaikkia siitä rakkaudesta, jota olemme kokeneet. Kiitos!

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen & Lindholmien kuva-albumi
Kuvauspaikka: Helsingin Talvipuutarha 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä