Kadettimme Taina Kaikkonen: Älä koskaan sano ei koskaan

Syyskuussa upseerikoulutuksessa aloitti kolme uutta kadettia: Robert Becker Helsingin osastosta, Taina Kaikkonen Lahden osastosta ja Enni Kulmala Vaasan osastosta. Robertiin tutustuimme kesälehden artikkelissa, jossa silloinen kokelas pohdiskeli upseeriuraa. Nyt tämän ensiaskeleen upseeriksi on ottanut Taina Kaikkonen, joka on ollut Lahden osaston aktiivinen sotilas seitsemän vuoden ajan. Taina toimii avustajana Kouvolan osastossa, ja siellä Sotahuuto pääsi tutustumaan tähän iloiseen, ihmisläheiseen ja uskossa tinkimättömään kadettiin.

Kouvolan maine harmaana betonikaupunkina – Kouvostoliittona, kuten jotkut irvileuat ovat sen nimenneet – tuntuu harvinaisen epäoikeudenmukaiselta matkustaessani haastattelemaan kadetti Taina Kaikkosta. Kaupunki on vehreä, aurinkoinen, täynnä valoa ja iloa – samanlaista iloa, jota pulppuaa puheliaasta Kouvolan osaston avustajasta, kadetti Tainasta.

Istuskelemme Tainan ja Kouvolan osaston johtajan, kapteeni Maarit Vuolletin kanssa sotilashuoneessa. Kahvin äärellä rupatellen on mukava tutustua. Lahden osaston ihmisille Taina on jo hyvin tuttu, sillä hän on ollut aktiivinen sotilas siellä viimeiset seitsemän vuotta. Tiedustelenkin hyvien tapojen vastaisesti Tainalta hänen ikäänsä.

– Olen syntynyt vuonna 76, joten siitä voi laskea, Taina nauraa. – Täytän vuosia lokakuussa, niin suurimman osan vuotta voin vastata kuten lapset, että olen kohta niin ja niin paljon. Olen kotoisin Lahdesta ja olen Lahden osaston sotilas. Kun osasto muutti Lahdenkadulle, olin ensimmäinen, joka vihittiin sotilaaksi siellä. Ennen sitä kerkesin vuoden verran olemaan alokkaana, kun puntaroin asiaa. Olen tuntenut oloni Armeijassa hyvin kotoisaksi. Ihmiset otetaan täällä rennosti vastaan, jokainen saa tulla sellaisena kuin on. Pyhäpuvuilla ei koreilla. Toki upseereilla ja sotilailla on syytä olla puku päällä, mutta seurakuntalaisilta sitä ei edellytetä, Taina naurahtaa.

Tainan perheeseen kuuluu mies ja kaksi tytärtä. Taina kertoo, että asumisjärjestely on omanlaisensa.

– Toinen tyttäristäni on jo aikuinen ja asuu omassa kodissaan. Nuoremman tytön kanssa asumme kahdestaan Lahdessa, ja mieheni työskentelee ja asuu Jyväskylässä. Tällainen laveampi ratkaisu, Taina toteaa hymyillen.

Tämän lehden teemana on ollut isovanhemmuus. Tainassa virtaa ”Armeija-verta” isoisovanhempien kautta.

– Lahden osaston sotilaskirjan ensimmäisellä sivulla ovat listattuna isoisoisäni ja -äitini. Kun Lahden osasto juhli 120-vuotisjuhlia viitisen vuotta sitten, keräsimme siihen tarkoitukseen vanhoja kuvia. Moni kuva löytyikin omasta kotiarkistosta. Isoisovanhemmistani on löytynyt ihastuttavia vanhoja otoksia. Esimerkiksi sellainen, jossa isomummini on 20-luvun lopulla Lahdessa piknikillä.

– Muutoin suvullani on ollut kosketus Armeijaan partion kautta.

– Isoisäni veli oli mukana Pelastusarmeijan partiotoiminnassa, ja myös setäni ovat olleet Lahden nuotiopojissa ja osaston soittokunnassa. Esirukouksissa perheemme jäsenet eivät ole ainakaan joutuneet hukkaan. Olemme varmasti olleet sukuni armeijalaisten rukouksissa. Armeija on pysynyt keskuudessamme perhekunnittain. Mummolassa oli vanha koulupulpetti, ja siellä kasa vanhoja lehtiä. Ihmettelin niitä, ja nehän olivat vanhoja Sotahuutoja, Taina kertoo hymyillen.

Älä koskaan sano ei koskaan

Ennen kuin sukellamme uskon ja Armeijan syvään päähän, tiedustelen Tainalta, minkälaista koulu- ja työhistoriaa häneltä löytyy.

– Vuonna 95 kirjoitin ylioppilaaksi, menin kauppaoppilaitokseen, ja minusta tuli taloushallinnon merkonomi. Olin Postissa töissä, kunnes jäin kotiin lasten kanssa. Olen kuitenkin sen luonteinen, etten osaa vain olla, joten päädyin opiskelemaan laborantiksi. Sitä seuraavat vuodet tein toimistotöitä. Oltuani jonkin aikaa pelastussotilas koin jo kertaalleen upseerikutsumuksen, mutta jouduin tuolloin perääntymään siitä perhesyistä. Tässä välissä opiskelin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Valmistuin 2019, ja tein kirkon nuoriso-ohjaajan, leiriohjaajan ja kerhovetäjän tehtäviä viransijaisuutena. Armeija pyöri kuitenkin edelleen mielessäni, ja koin että minun pitää hakea upseerikoulutukseen uudestaan. ”Nyt on aika äidin tehdä omaa juttua”, Taina kertoo.

Mutta miten usko tuli osaksi Tainan elämää? Hän kertoo sen tapahtuneen uskovien ystävien kautta:

– He pyysivät minua mukaan helluntaiseurakunnan varhaisteinitoimintaan. En kehdannut aina kieltäytyä. Ne illat olivat kuitenkin helppo tapa tulla mukaan, sillä teimme kaikkea oheistoimintaa, kuten pelasimme jalkapalloa. Minut tuotiin turvallisesti siihen läsnäoloon.

Eräällä kerralla Herra sai lopullisen otteen Tainasta. – Minua pyydettiin jälleen yhteen nuorisoiltaan, enkä taaskaan kehdannut kieltäytyä. Ilta päättyi rukoushetkeen, jossa minulta kysyttiin, olisinko valmis antamaan elämäni Jeesukselle. Itku silmässä vastasin ”Joo!”. Olin siis aivan kypsä korjattavaksi, Taina naurahtaa. – Kuulinkin jälkikäteen, miten seurakunnan nuoret olivat tehneet suunnitelman, että rukoillaan tämä iloinen tyttö uskoon.

Taina oli mukana helluntaiseurakunnan toiminnassa ja kävi siellä kasteella. Hän toimi leiriohjaajana ja lauloi mukana kuorossa. Elämä vei eteenpäin, Taina meni naimisiin ja lapset syntyivät. Armeijaan Taina löysi ystävän välityksellä.

– Tyttöni oli tosin jo siinä vaiheessa Pelastusarmeijan päiväkodissa, joten minulla oli hiukan kosketuspintaa. Ystäväni oli entinen helluntailainen, joka oli päättänyt alkaa käymään Armeijalla, ja hän pyysi minut mukaansa. Harasin perinteisesti vastaan, mutta annoin lopulta periksi, Taina virnistää ja muistelee hymyillen musiikkiin liittyvää ensishokkia:

– Olin käynyt välillä myös toisessa, ylistyspainotteisessa seurakunnassa. Täällä minua kauhistutti, että nämähän laulavat vain virsiä! Eihän kukaan nosta edes käsiä ylös! Se tuntui aluksi oudolta, mutta minua kosketti, että miten laulut olivat oikeita verilauluja. Ne kertovat siitä varsinaisesta asiasta. Minulla on erityisiä ”Tainan itkuvirsiä”. Joskus tuntuu, että niitä valitaan tahallaan kun kaikki tietävät, että kohta se taas parkuu, Taina naurahtaa.

Parin vuoden pohdinnan jälkeen Taina päätti heittäytyä sotilaaksi. Eräs asia kuitenkin mietitytti.

– Olen ihminen, joka ei siedä hameita ja ajattelin, etten tuollaista kolttua päälleni vedä. Älä kuitenkaan koskaan sano ei koskaan. Nyt täällä painetaan leninki päällä, Taina naurahtaa. – Tosin periaatteeni on pitää hametta vain Armeijalla, vaikka olenkin hiukan naisellisemmaksi viime vuosina oppinut. Vapaa-ajalla pukeudun verkkareihin ja huppariin.

Pikkulinnut ovat laulaneet, että Taina on ollut hyvin aktiivinen Lahden osaston jäsen. Hän on auttanut toimistotehtävissä, johtanut kokouksia ja soittanut rumpua. Hän on myös myynyt Sotahuutoja torilla ja ostokeskuksessa.

– Siinä on saanut aikaiseksi hyviä keskusteluja ihmisten kanssa. Keskustelut usein lähtevät Armeijan armeijamaisuuksista, jatkuvat omiin muistoihin ja kokemuksiin toiminnastamme ja siitä siirtyvät hengellisempiin aiheisiin. Melkein kaikilla on tavalla tai toisella kytkös Armeijaan, Taina toteaa hymyillen.

Jeesuksen ajolupa

Taina mainitsi edellä, että hän oli kokenut upseerikutsumusta jo aiemmin. Hän selventää, että kutsu evankelioimiseen oli vielä varhaisempaa.

– Koin jo ennen Armeijaan tuloa, että on minun paikkani puhua ja viedä evankeliumia eteenpäin. Aiemmissa seurakuntayhteyksissäni se ei ollut selkeä valinta naiselle. Pelastusarmeija on hyvinkin naispainotteinen, niin täällä siihen on hyvä mahdollisuus. Näky odotti tulemistansa. Näin esimerkiksi monta vuotta samaa unta, jossa ajoin kortitta autoa ja pelkäsin poliisin pysäyttävän minut. Kun tulin Armeijaan ja pääsin puhumaan kokouksissa, uneni muuttui siten, että minulla olikin ajokortti. Koin tämän merkiksi siitä, että on aikani nousta esiin tekemään sitä, mitä Herra minulta toivoi. Työstöaika oli pitkä, mutta niin se oli Mooseksellakin, kun kahdeksankymppisenä lähti hortoilemaan erämaahan 40 vuodeksi, Taina naurahtaa.

Haastatteluhetkellä upseeriopinnot eivät ole ehtineet vielä alkaa, mutta kyselen Tainalta, millaisia odotuksia hänellä on tulevien opintojen suhteen.

– Luotan, että Jumala johtaa asiat oikealla tavalla. Huomaan olevani eri ihminen kuin silloin, kun pohdin upseeriopintoja ensimmäisen kerran. Tämän hakuprosessin eri vaiheet ovat olleet kiinnostavia. Psykologin haastattelussa nauroimme hänen kanssaan niin paljon, että poskiani särki. Saimme kokelasajalle paljon tehtäviä, ja ne ovat minulla vielä työn alla. Moniin asioihin on tutustuttava. Tämä pandemia-aika on vain tehnyt siitä hiukan haasteellisempaa. Hienoa, että pikkuhiljaa toimintoja on taas päästy avaamaan ja laajentamaan.

Toukokuun alusta syyskuun alkuun Taina toimi avustajana Lahden ja Kouvolan osastoissa. Upseerikoulun alettua syyskuussa hän on jatkanut Kouvolan osaston avustajana. Hän kertoo, etteivät avustajan tehtävät ole tuntuneet kovin erilaisilta.

– Olen aiemminkin puuhaillut kaikkia toimistohommia. Nyt tämä on vain virallisempaa, ja saan siitä palkkaa, Taina naurahtaa. – Toki nyt teen enemmän puheita ja saarnoja. Aiemmin niitä teki kun pyydettiin ja jos huvitti. Kun olin mukana kahden osaston toiminnassa, puheenvuoroja tulikin melko tiiviisti. Tiukka tahti, Taina toteaa hymyillen ja iskee silmää osastonjohtaja Maaritille. Molempia naurattaa.

Tainalla on näky vahvasta nuorisotyöstä.

– Lahdessa osaston väki on varttuneempaa, täällä Kouvolassa on enemmän nuoria mukana. Armeija usein houkuttaa enemmän oheistoiminnan, kuten partion, kautta kuin suoraan jumalanpalveluksina. Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan koulutuksen kautta katselen tiettyjä asioita hiukan eri kantilta. Olisi tärkeää saada lisää lapsia ja nuoria mukaan, sillä heistä kasvaa se tulevaisuus. Siihen haluaisin panostaa.

Ihmisläheinen ja uskossa tinkimätön

Pyydän Tainaa tähyämään tulevaisuuteen ja kertomaan, millaisena upseerina hän näkee itsensä.

– Haluan olla ihmisläheinen, mutta sellainen, joka puhuu tinkimättömästi Jumalan Sanaa. Eli en ole kovin liberaaliteologinen, niin että kaikki käy. Ei voi olla yksi jalka täällä ja toinen tuolla. Siinä vaiheessa, kun on puhumassa seurakunnan edessä, ei ole vastuussa vain kuuntelijoille vaan myös Jumalalle. Raamatussa sanotaan, että ne, jotka opettavat, tuomitaan rankemmin. Jos kuuntelijat eivät tunne Raamattua, he eivät voi ottaa kuulemaansa kriittisesti vastaan. Siksi puhujan vastuu on suuri. Sanan pitää olla tinkimättömästi Raamatusta. William Booth oli hyvin tarkka tästä, ja meidän ei tule tinkiä siitä. Jeesus on auktoriteettimme. Jeesus näyttää suunnan Isän luo ja Pyhä Henki kirkastaa Jeesusta.

– Jumala puhuu meille ihmisille monin tavoin ja voi tavoittaa niitä, joita me ihmisinä emme kykene. Jumala välittää ja saattaa pelastaa ihmisen viimeiseltä virheeltä. Lauseessa ”Jeesus rakastaa sinua” on suuri voima. Voi kysyä itseltään: Mitä Jeesus tekisi? Tavoitteenamme on tulla enemmän hänen kaltaisekseen. Raamatussakin kehotetaan kannustamaan toisiamme. Kohdellaan toisiamme hyvin. Haluaisin siis olla upseeri, joka käyttää lahjojaan, mutta pysyy tinkimättömänä Sanassa. Pääasia on, että saan olla ihmisten kanssa, niin osastossa kuin vaikkapa sosiaalisessa työpisteessä. Sydän Jumalalle, käsi ihmiselle, näinhän sitä sanotaan.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen  & Tainan perhealbumi

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä