Kadettimme Pasi & Ruth Marttinen: Ihmisten kohtaamista oikealla tavalla

Marraskuussa saimme juhlistaa Ari ja Eija Kulmalan upseerivihkimystä ja näin ollen iloita viimeisimmistä upseereistamme. Hengen puutarhassa on jo uudet taimet alulla, ja upseerikoulutuksessa on tällä hetkellä neljä kadettia, ensimmäisen vuoden kadetit Pasi ja Ruth Marttinen sekä Kimmo Nordblom ja toisen vuoden kadetti Benjamin Hursti. Tämän kevään aikana tutustumme heihin paremmin. Ensimmäisenä vuorossa Kuopiossa palvelevat Pasi ja Ruth Marttinen.

Kuopiossa on kaunis syyspäivä. Aurinko kurkistaa pilvien takaa, mutta ilmassa on jo kirpeyttä, lupausta tulevasta talvesta. Sään kuitenkin vielä salliessa päätämme nauttia näistä arvokkaista kesän viime henkäisyistä ulkosalla ja teemme haastattelun Sankaripuistossa, joka sijaitsee vain korttelin päässä Pelastusarmeijan Kuopion osastosta. Kadettien tervetulokokouksesta on haastatteluhetkellä pari viikkoa, ja on aika kysellä uusien kadettien, Pasi ja Ruth Marttisen, tuntemuksia ja kuulumisia.

Istahdamme puistonpenkille ja pyydän parin vuoden päästä viisikymppisiään juhlivia Pasia ja Ruthia palaamaan lapsuuteen.

– Sanon aina, etten ole mistään kotoisin, Ruth kertoo hymyillen. – Olen elämässäni muuttanut niin monesti. Kymenlaaksossa synnyin. Välillä asuimme taajamissa, välillä maalla... meillä oli lehmiäkin. Olimme iso perhe, meitä oli viisi tyttöä ja kaksi poikaa. Minä olin sisaruksista vanhin. Perheemme oli uskova, ja pienestä pitäen olen käynyt pyhäkoulussa, lastenleireillä ja kerhoissa.

Pasi: – Minä puolestani synnyin Hirvensalmella, Mikkelin kupeessa. Synnyin maalaistaloon, ja minulla oli viisi vuotta nuorempi sisko. Vanhempani tulivat uskoon 70-luvun lopulla ja liittyivät helluntaiseurakuntaan.

Koska Pasin ja Ruthin perheet olivat uskovia, hengellisyys tuli luontevasti osaksi heidänkin elämäänsä.

– Kahdeksanvuotiaana tein oman henkilökohtaisen uskonratkaisun, Ruth paljastaa, ja Pasi jatkaa:

– Koin neljätoistavuotiaana helluntaikonferenssissa voimakkaan kokemuksellisen uskoontulon. Aiemminkin minulla oli lapsenusko, mutta sitä seurasi sellainen nuoren pojan kapinointivaihe.

Ruth muutti Hirvensalmelle yläaste-ikäisenä. Siitä alkoi nyt jo kolmekymmentä vuotta kestänyt rakkaustarina!

– Olin 13, kun aloimme seurustella. Ihastuimme luokkaretkellä Helsingissä, Ruth naurahtaa, ja Pasi komppaa:

– Minä olin jo 14. Voisin kertoa paljonkin siitä luokkaretkestä, mutten taida, Pasi nauraa ja iskee silmää.

Nuori pari jatkoi seurustelua, 17-vuotiaina he menivät kihloihin ja 18-vuotiaina naimisiin. 19-vuotiaina perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi.

– Sitten Ruthilla olikin kaksi lasta kaitsettavanaan, Pasi nauraa.

Nyt pariskunnan neljä lasta ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä. Heillä on yksi lapsenlapsi, ja toinen on tuloillaan juuri näinä päivinä...

– Emme malta odottaa, että pääsemme tervehtimään pikku kääröä!

Pullaa ja päihdetyötä

Ruth kiinnostui sosiaalialasta ja Pasi löysi kutsumuksen keittiöstä.

– Minusta tuli leipuri. Olin tehnyt hanttihommia jonkin aikaa, kun Ruth löysi paikallisen marketin ilmoitustaululta mainoksen, jossa paikallinen leipomo etsi oppisopimuksella leipuria. Ruth ehdotti, että hae tuonne. Sanoin ensin, etten varmasti. Edellinen kokemus leipomisesta oli sämpylät, joilla olisi voinut pelata tennistä. Hain kuitenkin, sain paikan, ja aika riensi leipomishommissa vuosituhannen vaihteeseen asti. Silloin sain jauhopölyallergian. Leipoisin varmaan työkseni vieläkin, jos terveys antaisi periksi. Viimeisimpänä olin Primulalla suunnittelemassa reseptejä. Pidin siitä valtavasti.

Ruthilla meni vuosikymmen kotiäitinä. Sitten opinnot alkoivat innostaa uudelleen.

– Neljä lapsen myötä kädet olivat täynnä, Ruth toteaa hymyillen. – Sitten jatkoin sosiaalialan opintoja sosionomiksi. Maalla ei vain ollut alan töitä tarjolla. Muistan hakiessani kunnan kodinhoitajan paikkaa siihen olleen 60 muutakin hakijaa. Työkokemattomalla nuorella ei ollut mahdollisuuksia. Kun muutimme pääkaupunkiseudulle, löysin töitä. Olin 12 vuotta Sininauhasäätiöllä asunnottomien ja päihdekuntoutujien parissa. Työskentelin asumisyksiköissä sekä erinäisissä projekteissa. Viimeiset vuodet toimin Kellarikirkolla Pasin työparina.

Kellarikirkko oli Sininauhasäätiön matalan kynnyksen seurakuntayhteys Helsingin Töölössä.

– Tein myös kristillistä päihdetyötä Sininauhasäätiön asumisyksiköissä. Olin yökkönä viisi vuotta. En kyllä suosittele jatkuvaa yötyötä kenellekään. Viimeiset pari vuotta toimin Kellarikirkossa pastorina. Kutsuimme kaikenlaisia ihmisiä yhteen Sanan, kohtaamisen ja musiikin äärelle.

Armeijan aika

Kutsu Sanan, kohtaamisen ja musiikin äärelle määrittää Pasin ja Ruthin tehtävää tänäkin päivänä, mutta nyt Pelastusarmeijan piirissä. Mikä johdatti Marttiset Armeijan riveihin?

 – Armeija tuli tutuksi 90-luvun puolessavälissä, kun kiersin Suomea yhden gospel-bändin riveissä ja esiinnyimme myös Armeijan tilaisuuksissa. Helsingin osaston johtaja, kapteeni Esa Nenonen on vanha bändikaverini, ja hänen kauttaan Armeija tuli tutuksi. Vankilatyön koulutuksissa puolestaan tutustuin Rauman osaston johtajaan, kersantti Vesa Rohilaan, Pasi paljastaa.

Ruth: – Minä puolestani tutustuin ylisihteeri, majuri Saga Lippoon. Haastattelin häntä opiskellessani sosionomiksi.

– Rohilan Vesa on itse asiassa suurin syyllinen siihen, että päädyimme Armeijaan. Näin kerran unta, jossa olin kutsunnoissa ja kuka määrättiin mihinkin aselajiin. Unessa minut määrättiin Pelastusarmeijaan, ja minulle annettiin jäätävän iso univormun hattu. Kerroin tätä juttua Vesalle. Vesa hämmensi kahvia kupissaan nostamatta katsettaan ja totesi: ”Kyllä meiltä sinulle sopiva hattu löytyy...”, Pasi muistelee hymyillen.

Pelastusarmeijan 130-vuotisjuhlissa Marttisia ympäröi varmuus, että tämä on se polku, minkä he haluavat kulkea.

– Meidän oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, ja Pelastusarmeija olisi se kohde. Tunsimme selkeän kutsun.

Syvään päähän

Pasi ja Ruth sukelsivat saman tien Pasin sanoin ”syvään päähän”. Sotilasvihkimyksen jälkeen heiltä tiedusteltiin kiinnostusta ottaa vastuu Kuopion osastosta, ja he päättivät ottaa haasteen vastaan.

– Työmme Kellarikirkossa oli hyvin samankaltaista, joten se antoi meille varmuutta ja kokemusta.

Työ Kuopiossa alkoi vuosi sitten tammikuussa. Kotiutuminen kävi ilman suurempia kipuiluja.

– Kävimme Kuopiossa kesällä 2019 Vapaakirkon kesäjuhlissa. Tuolloin eräs ystävämme sanoi: ”Että tokkopas joskus tänne muuttaisitte?” Naureskelin: ”Ei nyt varmasti Helsingistä minnekään Kuopioon muuteta.” Muutamaa kuukautta myöhemmin täällä sitten oltiin, Pasi naurahtaa.

Perhetilanne teki muutosta kivuttoman.

– Oli sinänsä myös helppo muuttaa, kun lapsemme ovat aikuisia. Nuorimmainen täyttää jo kaksikymmentä, ja lasten on hyvä kasvaa aikuisiksi ja ottaa vastuu omasta elämästään. Tekee myös meille hyvää elää omaa elämäämme, eikä vain lasten kautta. Tämä muutto on ollut positiivinen muutos tässä mielessä.

Kasvua ja koronavaikeuksia

Vieno viileä tuuli puhaltaa ja puistonpenkillä on aika napittaa ulkotakkeja kiinni. Ohitsemme kulkee muutamia kuopiolaisia maskit kasvoillaan. Se vie ajatuksemme viime kevääseen, jolloin odottamaton pandemia piirsi monet suunnitelmat uusiksi.

– Vuoden alku meni tosi hyvin ja seurakunta kasvoi, Ruth toteaa ja huokaa: – Sitten tuli korona, ja kaikki piti vähän kuin aloittaa alusta. Toiminta piti kehittää uusiksi. Omaksuimme tavan, että sunnuntaisin soitimme kaikki seurakuntalaisemme läpi. Meitä on sen verran vähän. Mutta kyllä siinä aina useampi tunti vierähti, ihmisillä oli asiaa ja paljon sydämellään.

– Teimme myös sosiaalityötä turvajärjestelyin. Teimme kauppaostoksia ja välitimme turvavälineitä riskiryhmäläisille.

Kesän myötä koronatilanne parani, ja kokoontumiset tulivat jälleen mahdollisiksi. Haastatteluhetkellä Kuopion osaston viikko-ohjelma koostuu tiistain katukahvilasta ja heprean kielen opintopiiristä, keskiviikon raamattupiiristä, torstain käsityökahvilasta ja huipentuu sunnuntain rukouskokoukseen ja jumalanpalvelukseen.

Ihmiset ovat löytäneet hyvin tiistain katukahvilan.

– Sinne saa tulla matalalla kynnyksellä juttelemaan, kahville ja pullalle ja lukemaan vaikka päivän lehden. Siitä on tullut hyvä kohtaamispaikka. Kuopion diakoniatalo, jolla oli vastaavaa toimintaa, sulkeutui koronapandemian takia, joten olemme tällä hetkellä ainoa, joka tekee tällaista matalan kynnyksen diakoniatyötä, Ruth kertoo.

Syksyllä uutena toimintana alkoi käsityökahvila. Kahvilassa valmistettiin muun muassa amppeleita ja kamerahihnoja. Kuukausittain osastolla kokoontuu myös naisten brunssi.

– Minulla on terapeuttisen sielunhoitajan koulutus, niin olen hyödyntänyt niitä taitoja naisten kokoontumisissa ja olen ottanut jonkin verran myös sielunhoidollisia asiakkaita, Ruth kertoo, ja Pasi täydentää:

– Olemme huomanneet, että tällaiselle pitkäkestoisemmalle sielunhoitotyölle on ollut tarvetta.

Tulevaisuudessa on suunnitteilla myös lapsiparkki-tyylistä toimintaa.

– Vanhemmat voisivat tuoda lapsensa hoitoon ja levätä hetken. Tällä tavalla haluaisimme edistää lapsi- ja perhetyön visiotamme.

Koulunpenkillä jälleen

Pasille ja Ruthille upseerikoulutus oli selviö.

– Kyllä se ajatus nousi meille pintaan siellä 130-vuotisjuhlissa. Oulun osaston johtajan, luutnantti Jessica Bryant-Rönnqvistin upseerivihkimys teki meihin suuren vaikutuksen. Tuli tunne, että tämä on se meidän juttu. Sivarista sotilaaksi ja upseeriksi, Pasi naurahtaa.

– Olisihan toki ollut mahdollisuus tehdä tätä työtä kersanttina, mutta meillä oli tunne, että haluamme sitoutua täysillä. Haluamme koulutuksen, se on peruja sosiaalialan kokemuksistamme. Tahdomme toteuttaa asiat oikein ja ammatillisesti – kohdata ihmiset oikealla tavalla.

Ensimmäiset oppitunnit ovat jo takana: – Meillä on hyvä ryhmä! Säälin vain opettajiamme, koulutus- ja opintoupseeri, kapteeni Kati Kivestöä ja upseerikoulun johtajaa, majuri GerryLindholmia, kun joutuvat kaitsemaan meidän villiä ryhmää, Pasi naurahtaa.

Kysyn, mitä he toivovat koulutuksella saavutettavan.

– Punaiset poletit, Pasi naurahtaa ja jatkaa: – Teologia ja teologinen historia kiinnostaa minua kovasti. Koska tulen eri kirkkokunnasta, on mielenkiintoista verrata keskinäisiä painotuksia. Opissa on paljon samaa, mutta myös painotus-eroja. Asioita sanoitetaan toisin.

Upseerin uraan kuuluvat myös määräykset. Marttisille se on enemmän mahdollisuus kuin uhka.

– Kuten alussa sanoin, olen muuttamiseen tottunut! Ruth naurahtaa. – Ajattelen tätä seikkailuna, jonka määränpäätä ei voi tietää. Jumalan johdattama seikkailu.

– Se on tämän työn rikkaus. Se pitää hereillä. Toki seurakunnan kasvattaminen ja istuttaminen on pitkäjänteistä työtä. Siksi osastoa on rakennettava niin, että toiminta jatkuu meistä huolimatta. Osallistaminen on tärkeää, Pasi toteaa, ja Ruth täydentää: – Osasto on paikkakunnan ihmisten omiin tarpeisiin. Nykyiset toiminnot perustuvat siihen, mitä paikkakuntalaiset ovat itse toivoneet, sitten on löytynyt myös vapaaehtoisia vastaamaan niistä. Olemme saaneet myös uusia vapaaehtoisia, ja se tuntuu oikein hienolta.

Toivottomuudesta toivoon

Työn vastapainona harrastukset pitävät mielen virkeänä. Musiikki on pariskunnan yhteinen intohimo. Ruth kertoo saavansa voimaa myös käsitöistä, lenkkeilystä ja veneilystä. Pasi puolestaan pitää kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta. Valokuvaus onkin taitavalle kuvaajalle suuri intohimo tällä hetkellä. Ennen kuin tulimme Sankapuistoon tekemään haastattelua, Pasi ja Ruth esittelivät osastolla rakenteilla olevaa valokuvanäyttelyä. Annetaan Pasin kertoa, mistä näyttelyssä on kysymys:

– Idea lähti siitä, miten koronapandemia on lyönyt leimansa ja monin paikoin näkyy toivottomuutta. Haluan kuvata sitä, miten kaiken toivottomuuden keskellä on kuitenkin toivoa. Kuvat kertovat tarinan toivottomuudesta toivoon.

– Valokuvanäyttelyajatus lähti siitä, että se olisi hyvä matalan kynnyksen keino kutsua ihmisiä osastolle. Ihmiset voivat tulla paikalle vailla pelkoa, että heitä lyödään Raamatulla päähän, Pasi toteaaiskien silmää. Ruth vilkaisee miestään ja hymyilee: – Toki toivomme on, että joku vierailijoista innostuisi myös hengellisestä sanomastamme ja toiminnastamme.

Suunnitelmissa on myös jatkoa näyttelylle.

– Haaveena on, että näyttely lähtisi kiertämään muitakin osastoja. Ja kun kuvat ovat tarpeeksi kiertäneet, sen jälkeen ne huutokaupattaisiin, ja niistä kertyvät voitot menisivät Auta ihmistä tai Joulupata-kampanjaan. Näin voisimme tukea vähävaraisia vielä niinkin.

Hiukan alkaa jo tulla vilu haastateltaville ja toimittajalle, ja on aika päättää tämä mukava keskusteluhetki. Tiedustelen lopuksi, mitä odotuksia heillä on tuleville kuukausille.

– Toivon, että saisimme pysyä terveinä ja jatkaa toimintaa, Ruth aloittaa.

– Niin, ja ettei tämä upseerikoulu hirveästi sekoittaisi normaalia elämää. Eli ei liikaa läksyjä! Pasi toteaa, ja saa meidät kaikki nauramaan.

– Meillä on näky ja intohimo kohdata ihmisiä – erottelematta ja tasa-arvoisesti.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä