Kadettimme Benjamin Hursti: armollisuutta oppimassa

Olemme esitelleet kadettimme Pasi ja Ruth Marttisen sekä Kimmo Nordblomin. Nyt viimeisenä, muttei vähäisimpänä, vuorossa on toisen vuoden kadetti Benjamin Hursti. Hän on vuoden alusta alkaen vastannut Lahden osastosta.Elämän kriisien myötä tulikivenkatkuinen kuva Jumalasta sai väistyä, ja Benjamin koki uudenlaista armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Nyt hän on valmis antamaan itsensä täydellä sydämellä Jumalan valtakunnan työhön.

On kaunis aurinkoinen päivä vieraillessani Lahden osastossa. Auringonsäteet valaisevat osaston salin. Valitettavasti sali on tyhjä, sillä koronarajoitukset ovat estäneet normaalin toiminnan. Osaston johtaja, kadetti Benjamin Hursti paljastaa, että ”poikkeusajat” ovat hänelle tuttuja.

– Ennen saapumistani Lahteen toimin avustajana Hämeenlinnan ja Helsingin osastoissa. Koko avustaja-aikani on ollut enemmän tai vähemmän erityisolojen aikaa, Benjamin hymähtää. – Hämeenlinnan osasto oli pitkään remontin takia kiinni, ja remontti myös venyi. Kun osasto saatiin valmiiksi, niin olikin jo Joulupata-aika. Sitten tuli määräys Helsinkiin, ja siellä oli jälleen remontti menossa. Kun remontti valmistui, koronapandemia alkoi, joten ei tässä parina vuonna normaaliarkea ole tullut paljon elettyä, hän naurahtaa.

Salin laidalla on Benjaminin työnurkkaus, jossa hän toimistotöiden lisäksi vastaanottaa avustusasiakkaita. Istumme alas ja pyydän Benjaminia jakamaan elämäntarinaansa kanssamme.

Ajan siivillä

Benjamin on 44-vuotias. Näiden vuosien varrella on ehtinyt tapahtua kaikenlaista.

– Synnyin Vantaalla, mutta Mäntsälässä asuin lapsuuden ja nuoruuden. Aikuisena sitten vähän joka puolella...Vääksyssä, Vantaalla, Mäntsälässä, Lahdessa, Hollolassa, Mikkelissä, Hämeenlinnassa ja nyt jälleen Lahdessa.

Benjaminin sukunimi saattaa vaikuttaa sinusta tutulta – ja kyllä, hän on sukua HurstinAvusta tutuille Veikko, Lahja ja Heikki Hurstille.

– Veikko Hursti oli isänisäni, Heikki on setäni ja Sini, joka toimii nyt HurstinAvun toiminnanjohtajana, on serkkuni. Minulla on muistikuvia HurstinAvun toiminnasta niiltä vuosilta kun ukkini veti sitä. Nykytoiminnasta en ole kovin tietoinen, vaikka ihmiset näin aina olettavatkin, Benjamin toteaa hymyillen.

– Muistan yllättävän vähän lapsuusajasta. Mieleenpainuvinta oli, kuinka isäni veljien Heikin ja Mikon ollessa Espanjassa lähetystyössä vierailimme siellä vuosittain. Ajoimme autolla Euroopan halki. Siinä kun koko perhe on pitkiä aikoja pienessä autossa, esiin nousee tiettyjä haasteita, Benjamin naurahtaa.

Benjamin kertoo, ettei hänellä nuorena ollut ammattiunelmia.

– Isäni sanoi, ettei kotiin voi jäädä, vaan jonnekin on mentävä, niin hain ja pääsin Hyvinkäälle kauppaoppilaitokseen. Koulunkäynti ei kuitenkaan kiinnostanut, ja se näkyi myös numeroissa. Olin mieluummin muualla. Viimeisistä ehdoista opettajat taisivat päästää läpi säälistä, Benjamin hymähtää. – Toinen vuosi meni sitten paremmin. Tuohon aikaan minua alkoi kiinnostaa poliisin tehtävät. Kutsuinnoissa tiedustelin, että olisiko tehtävää, josta olisi hyötyä tulevassa poliisikouluun haussa. Pääsin Niinisaloon sotilaspoliisiksi. Armeijasta päästyäni hain poliisikoulutukseen, mutten saanut vastausta, enkä koskaan enää hakenut uudelleen.

Benjamin teki työllistämispätkiä Mäntsälän kunnalla terveyskeskuksen lähettinä ja puhelinvaihteessa. Näiden jälkeen löytyi työpaikka kaverin isän metallipajalta Vääksystä. Vääksyssä hän kohtasi myös tulevan vaimonsa.

– Kun tyttöystäväni muutti opiskelujen vuoksi Helsinkiin, seurasin perässä. Etsin pääkaupunkiseudulta töitä, ja Helsinki-Vantaalla turvatarkastajana työskentelevä serkkuni kertoi, että lentokentälle on jatkuva rekry päällä. Aloituspäivä kentällä on helppo muistaa – se oli 9.9.99.

Lentokentän tehtävissä aika lensi kuin siivillä. Benjamin ura lentoturvallisuuden tehtävissä kesti 13 vuoden ajan.

– Olin vuoden turvatarkastajana. Työ oli mielekästä, mutta samanlaista päivästä toiseen – ihmiset vain vaihtuivat. Sitten pääsin opettamaan turvatarkastustoimenpiteitä uusille työntekijöille. Jossain vaiheessa minua pyydettiin Securitakselta Airprolle rakentamaan koulutusorganisaatiota kuvatulkinnan osalta. Toisen koulutusvastaavan kanssa vierailimme Airpron lentokentillä maakunnissa ja koulutimme uutta väkeä. Se oli mielenkiintoista työtä, monenlaista sai oppia ja opettaa.

Unelman kääntöpuoli

Benjaminilla oli ollut uransa ajan haave laadunvalvonnan tehtävistä. Paikka tuli hakuun, ja hän laittoi hakemuksen.

– En uskonut mahdollisuuksiini, sillä hakijoita oli ollut yli 130 ja tiesin, että siellä oli monia minua ammattitaitoisempia. Yllätyin, kun minut valittiin. Tuntui uskomattomalta, että haaveet voivat toteutua!

Unelmalla oli kuitenkin karkea kääntöpuoli. Työ, jota Benjamin rakasti, poltti hänet loppuun.

– Ehdin olla vajaat pari vuotta tehtävässä. Tilanne oli, että pystyäkseni tekemään oman työni jouduin tekemään kollegani työtehtävät myös, enkä tilanteessa saanut tukea esimiehiltäni. En ollut tyytyväinen työpanokseeni, ja päätin lähteä. Tuossa vaiheessa en ymmärtänyt olevani uupunut. Meillä oli ollut haasteita yhden turvapalveluja tuottavan yrityksen kanssa. Vastuuhenkilö lähti sieltä pois, ja ajattelin, että menen sinne korjaamaan tilanteen. Mutta eihän siitä mitään tullut, että burnoutissa oleva kaveri tulee puikkoihin. Vuoden tuskailun jälkeen olin puoli vuotta sairaslomalla.

Uupumuksesta syntyi kierre. Burnoutia seurasi avioero. Benjamin sairastui masennukseen, ja talous petti alta.

 – Oli tyhjä pöytä siinä kohtaa. Jos olisin osannut hakea apua tilanteeseen aikaisemmin, kenties lopputulemakin olisi ollut eri. Toisaalta jos näitä asioita ei olisi tuolloin tapahtunut, niin en nyt olisi tässä, Benjamin pohtii.

Kriisistä armollisuutta

Elämän kriisiin Benjamin sai ammattiapua. Toinen tärkeä eheyttävä tekijä oli usko.

– Kasvoin uskovassa kodissa, äiti oli syvästi mukana seurakuntakuvioissa. Itse tein uskonratkaisuni kesäleirillä. 13-vuotiaana sain ensimmäisen oman Raamatun.

– Tiesin, että se on polku, jota haluaisin seurata. Teininä ja nuorena aikuisena koin muut asiat kuitenkin tärkeämmiksi kuin Jumala tahdon mukaisen elämän. Kohtaamani kriisi ei kuitenkaan saanut minua syyttämään Jumalaa tapahtuneesta, vaan suhteeni Jumalaan lähentyikin tuolloin. Koin sisäistä eheytymistä ja sain aivan uudenlaisen kokemuksen siitä, kuka Jumala on.

Benjamin paljastaa, että hänen jumalakuvansa oli pitkään hyvin ankara. Samoin kuin suhde hänen omaan isäänsä.

– Suhde isääni on ollut vaikea. Isä oli lihaksikas, äkkipikainen ja omapäinen kaveri, jolla oli itsellään rankka lapsuus. Opin pelkäämään ja vihaamaan isääni. Se taakka vain kasvoi vuosi vuodelta. Se, kuinka paljon asioita pystyy käymään läpi ja parantumaan niistä, riippuu omasta tahdosta päästä eteenpäin. Vasta myöhemmässä elämänvaiheessa saimme puhuttua asiat läpi, ja viha ja kauna jäivät pois. Isä kuoli viime vuoden loppukeväällä. Vaikka välimme eivät muodostuneet läheisiksi, hän oli minulle rakas.

– Lapsena kuvani Jumalasta oli vihainen ukko heittämässä tulikiviä ja salamoita pilvenreunalta. Kun mokaat, sinua rangaistaan. Eihän sellaista suhdetta halua pitää yllä. Vasta kriisin keskellä heräsin Jumalan armollisuuteen. Koin, että olen suojelevassa sylissä, jossa on hyvä olla. Tunsin, että Jumalan rakkaus on ehdotonta, eikä sitä tarvitse omilla teoilla ansaita. Se oli hyvin hoitavaa.

Tämän paranemisprosessin keskellä Benjamin löysin uuden ihmissuhteen ja meni pikaisesti uudelleen naimisiin. Suhde kuitenkin päättyi miltei yhtä nopeasti. Liitosta syntyi kuitenkin ihana pieni tyttö.

– Monesti ajatellaan, että kun on uskossa, niin ei tee huonoja valintoja. Ihmisen rikkinäisyys ja asioiden käsittelemättömyys uskosta huolimatta näkyy ja vaikuttaa lähipiiriin. Vaikka olin matkalla omaan parantumiseen, niin paljon tuli särjettyä ympäriltä.

Benjaminilla on ensimmäisestä liitosta kaksi lasta, tytär (16) ja poika (14). Nuorin tytär on kahdeksanvuotias. Vanhemmat lapset asuvat Hollolassa, ja he ovat isänsä luona joka toinen viikonloppu ja lomilla pidempään.

– Nuorimman kanssa meillä on suhde rakentumassa. Hänen kasvamistaan vauvasta koululaiseksi en päässyt näkemään arjen tasolla, joten suhteen rakentaminen vaatii enemmän työtä.

Armeijasta hengellinen koti

Benjamin löysi Jumalan, mutta seurakuntayhteyden löytämisessä kesti pidempään.

– Kriisin ja siitä eheytymisen jälkeen ei ollut jaksamista. Löysin helluntaiseurakunnan miestenpiirin, sellaisen äijien saunaillan. Se oli parantavaa, pääsi puhumaan asioita miesten kesken. Koen tällaisen yhdessäolon tärkeäksi.

Elämä johdatti Benjaminin Mikkeliin, ja siellä hän kohtasi ensi kerran Pelastusarmeijan.

– Kävin aluksi helluntaiseurakunnassa, koska se oli minulle tuttu yhteisö. En oikein kotiutunut, mutta kävin kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Samalla pohdin, löytyisikö paikka, joka tuntuisi omalta. Kävelin kerran kadulla ja näin Pelastusarmeijan osaston. Se jäi mieleen. Myöhemmin näin lehdessä ilmoituksen joulupatavahti-infosta. Ajattelin, että tuohon voisin ottaa osaa. Menin paikalle, ja lehdessä olikin ollut painovirhe, eikä siellä ollutkaan mitään infotilaisuutta. Siitä jäi kuitenkin lupaus osaston johtajalle, luutnantti Gabriel Ebahille, että voisin tulla käymään jumalapalveluksessa. Näin tein, ja muistan sen tunteen – tunsin kuin olisin tullut kotiin.

Mikkelissä vaihtuivat johtajat, ja muidenkin kadettien elämäntarinoista tutut kersantit Vesa ja Marjatta Rohila tulivat osaston johtoon. Tuona aikana Benjamin alkoi aktiivisesti ottaa osaa osaston toimintoihin. Muistutan Benjaminia, että olemme itse asiassa ensi kertaa tavanneet, kun olin kirjoittamassa juttua Mikkelin osastosta.

– Muistan kyllä, tapasimme miestenpiirissä. Itse asiassa kyseinen artikkeli sattui tulemaan netin syövereistä vastaan muutama päivä sitten. Piti vilkaista, mitä silloin on tullut sanottua, Benjamin naurahtaa.

Suhteellisen nopeasti Benjaminista tuli pelastussotilas, ja samalla kypsyi ajatus upseerikoulutuksesta.

– Vaikka kuvani Jumalasta oli vääristynyt, silti koin kutsua Jumalan valtakunnan työhön jo teini-iässä. Siinä vain meni kolmisenkymmentä vuotta, hän toteaa hymyillen. – Armeija on se paikka, jossa tämä kutsu toteutui.

Koulutus alkoi toissa syksynä. Benjamin kertoo opiskeluiden sujuneen hyvin, vaikka pandemia on siirtänyt osan lähiopetuksesta verkkoympäristöön. Kysyn kurssien haasteista ja kohokohdista.

– Haastavinta on pitää motivaatiota yllä upseerin ohjesääntöjen tankkaamisessa, Benjamin naurahtaa. – Raamatunopetus on puolestaan mielenkiintoisinta. Usein tunneilla käsitellään aiheita, jotka ovat jo olleet omalla sydämellä ja mielessä. On mielenkiintoista opetella Raamattua myös eri näkökulmin ja tavoin. Viimeksi olemme käyneet sitä läpi historiallisesta näkökulmasta. Se on auttanut Raamatun tapahtumien hahmottamista. Raamatunopetusta saisi olla vaikka vielä laajemminkin, Benjamin vinkkaa.

Kuten kohtaamisen alussa Benjamin mainitsi, upseerikoulutus on vienyt hänet avustajaksi Hämeenlinnan, Helsingin ja Lahden osastoihin. Lahteen hän saapui marraskuun alussa, ja vuoden alusta hän otti osaston vetovastuun. Jos Benjaminin aika avustajana on ollut poikkeusolojen värittämää, niin sama on jatkunut myös nyt osaston johdossa.

– Ehdimme pitää pari tilaisuutta ennen tiukennettuja koronarajoituksia, ja sitten olikin Joulupata-aika. Joulupata meni tosi hyvin, teimme kaikkien aikojen ennätyksen, vaikka kaikki padat eivät olleet optimipaikoilla.

– Patavahdit pitivät erinomaisesti vuoroistaan kiinni, ja saimme myös uusia ihmisiä padoille. He ovat halukkaita ottamaan osaa ensi vuonnakin, ja moni osoitti kiinnostusta myös muihin vapaaehtoistehtäviin. Nyt täytyy vain odottaa ja katsoa, mikä on tämä ”uusi normaali”.

Alkuvuodesta osastolla ei ole ollut ohjelmaa, mutta Benjamin on ottanut vastaan avustusasiakkaita.

– Tämä on ikävää, mutta samalla se on antanut mahdollisuuden rauhassa syventyä uuteen roolin. Tilanteen normalisoituessa uskon palaavamme totuttuun ohjelmaan, eli lauantaisin jumalanpalvelus ja maanantaisin miesten ja naisten piirit. Mutta näkyni on, että Armeijan pitäisi olla entistä enemmän näkyvillä katukuvassa. Toivoisin arkipäiväistä ihmisten kohtaamista. Se vaatii jalkautumista ulos näiden seinien sisältä. Minulla on ajatus, että rakennuttaisin kahvikärryn. Sen kanssa kiertäisin kaupungilla ja kohtaisin ihmisiä siellä, missä he ovat. Sillä ajatuksella, että olen saatavilla, ja ihmiset voivat lähestyä, tulla hakemaan kupin juotavaa ja halutessaan keskustella.

Benjamin myös toivoo osastolle jatkuvuutta.

– Tämä on pieni osasto, joten toivon, että voimme kasvattaa sitä ja löytyisi ihmisiä, jotka haluaisivat aktiivisesti olla mukana kehittämässä toimintaa. Se loisi jatkuvuutta.

Rinnalla kulkien

Aika rientää jutellessa, ja haastatteluhetki on päättymässä. Olen kuullut Benjaminista positiivisia kommentteja saarnajana. Tiedustelen hänen tuntemuksiaan saarnaamisesta ja julkisesta puhumisesta.

– Kauppaoppilaitoksen aikaan voin joka kerta fyysisesti pahoin, kun minun piti esiintyä luokan edessä. Myöhemmin toimin yli kymmenen vuoden ajan kouluttajana, ja nyt puhuminen on iso osa tehtävääni. Siihen nähden voin sanoa edistystä tapahtuneen, Benjamin vastaa hymyillen. – Totta kai edelleen jännittää, mutta se kuuluu asiaan. Vaikken ole small talkin ystävä, niin pelastusarmeijalaisen roolissa sekin on helpompaa. Siitä nousee rohkeus ja lupa lähestyä.

Benjamin on kuvannut myös hartausvideoita YouTubeen.

– Se tapahtui osittain koronan myötä. Kun vuosi sitten keväällä saimme kehotuksen tuottaa videoita osaston sivuille, ensiajatukseni oli, ettei kaikkien tarvitse sinne materiaalia tuupata... Netti on pullollaan saarnaus- ja hartausvideoita. Mutta sitten innostuin. Uuden tuottaminen on kiehtovaa, vaikka joskus editoinnissa palaakin hermot, Benjamin naurahtaa. – Eräs sarja sai inspiraation koulutehtävästä. Se on sarja Jeesuksen ”Minä olen”-vertauksista. En kuitenkaan tee videoita vain tekemisen vuoksi, vaan haluan, että niissä on joku pointti. Mieluummin kokonaisuuksia kuin yksittäisiä videoita.

Tulevaisuudessa siintää upseeriksi valmistautuminen. Pyydän Benjaminia tiivistämään, miten hän kokee upseeriuden.

– Lyhykäisyydessään viestin vieminen rakastavasta, oikeudenmukaisesta ja totuudellisesta Jumalasta heille, jotka eivät hänestä ole vielä kuulleet. Rinnalla kulkemista ja auttamista.

Osaston seinänaapurissa toimii baari, ja Benjamin kertoo eilen pysähtyneensä keskustelemaan erään asiakkaan kanssa:

– Siinä keskustelussa, kuten monessa muussakin, on noussut esiin se, miten moni kokee, että pitäisi tulla joksikin tai luopua jostakin ennen kuin kelpaisi Jumalalle. Toivon, että ihmiset pääsisivät näistä ajatuksista ja uskaltaisivat lähestyä Jumalaa sellaisena kuin ovat. Ei tarvitse odottaa.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä