Kadetti Renno Rannamäe: Oppaana kaltaisilleen elämässä eksyneille

Ensi kuussa juhlimme upseerivihkimystä, kun Pyhityksen heijastajat -kadettirenkaan Robert ja Enni Becker ja Taina Kaikkonen valmistuvat upseereiksi. Upseerikouluun jää 44-vuotias tallinnalainen kadetti Renno Rannamäe, jolla on vielä vuosi upseerikoulutusta jäljellä. Rennolla on karu menneisyys päihderiippuvaisena, mutta se on hänelle arvokas työkalu addiktien kohtaamisessa pelastussotilaana ja tulevaisuudessa upseerina.

Tapaamme Rennon kanssa Tallinnan Koplin osastolla. Koplin osasto sijaitsee Tallinnan rautatieaseman läheisyydessä Kalamajan kaupunginosassa. Renno kertoo, että aseman seutu houkuttelee päihde- ja huumeaddikteja.

– Haluan jalkautua kadulle entistä enemmän. Kun väsähdän toimistotyöhön, lähden ulos ja menen keskustelemaan heidän kanssaan. Kutsun heitä esimerkiksi osaston tilaisuuksiin ja ruoka-avun piiriin Lasnamäen Toivon keskukseemme.

Tallinnan Lasnamäen väkirikkaaseen lähiöön avautuneeseen Pelastusarmeijan Toivo-keskukseen olet voinut tutustua aiemmassa numerossamme 02/2023.

Rennolla on itsellään päihdetausta, ja siksi hän osaa eläytyä näiden miesten elämän haasteisiin.

– Olen kulkenut Jeesuksen mukana miltei kymmenen vuotta, ja nyt olen antanut periksi myös Jumalan lähettämälle upseerikutsulle, Renno toteaa hymyillen.

Neuvostolapsuuden arkea

Renno on asunut koko elämänsä Tallinnassa, ja sen eri alueet ovat tulleet hänelle hyvin tutuiksi. Perhettä Rennolla ei suoranaisesti ole, sillä hänen vanhempansa ovat nukkuneet pois. Siskopuoli asuu Alankomaissa, ja velipuolen kanssa hän ei ole kovin läheinen. Rennon ex-vaimo ja tytär ovat asuneet Yhdysvalloissa viimeiset viisi vuotta. – Olenkin vitsaillut, että Koplin osasto on nyt perheeni, Renno kiteyttää.

Palataan Neuvostoliiton aikaan. Renno vietti lapsuuttaan tavallisessa neuvostoperheessä. Hänen äitinsä kuului kommunistiseen puolueeseen, ja se toi mukanaan tiettyjä etuja.

– Äitini oli hyvin ankara, ja seurasin kiltisti hänen käskyjään. Siihen aikaan ei uskottu vapaaseen kasvatukseen. En voi tosin valittaa tuosta ajasta, sillä en tiennyt muusta, Renno pohtii.

Renno on nähnyt Neuvostoliiton romahduksen ja sitä seuranneen itsenäisyyden kipuilut. Vanhoilliset kommunistit yrittivät vallankaappausta elokuussa 1991, ja sen seurauksena Tallinnassa puna-armeijan panssarivaunut ja joukot suuntasivat televisiotornille ja sitä suojelevaa ihmisketjua vastaan. Vallankaappauksen epäonnistuminen johti Neuvostoliiton lakkauttamiseen, ja Baltian maat itsenäistyivät syyskuussa 1991.

– Muistan, miten olin kaverieni kanssa pelaamassa jalkapalloa, kun näimme tankkien saapuvan. Emme ymmärtäneet tapahtuman poliittisista syistä ja seurauksista mitään. Totesimme ”Tankkeja, siistiä!” ja jatkoimme jalkapallo-ottelua.

Renno muistelee, että itsenäistymisen aika oli Virolle hankalaa, ja ruoasta ja välttämättömyystarvikkeista oli pulaa.  – En tosin muista, että olisimme kärsineet pitkään siitä. Viro sai paljon apua naapureiltaan Suomesta ja Ruotsista.

Koulumaailma johdatti päihteiden pariin

Rennon varttuessa välit äitiin tulehtuivat niin pahasti, että sen seurauksena hän vaihtoi kouluakin. Uudessa koulussa oppilaat joivat ja polttivat runsain määrin.

– Halusin olla kuten he. Ensimmäisen vuoden aikana opiskeluni meni alamäkeä, enkä koskaan valmistunut. Tämä oli alku päihderiippuvuudelleni. Siinä vuoristoradassa elin seuraavat 20 vuotta, Renno toteaa.

Renno oli yritteliäs ja välitti väärennettyjä tuotteita.

– Se oli hyvin palkattua työtä. Olin ylpeä siitä, että minulla oli rahaa, valtaa ja ystäviä. Tämä mahdollisti uppoamisen syvälle päihteisiin ja huumeisiin.

Renno sai kutsun varusmiespalvelukseen aikana, jolloin tilanne oli menossa todella pahaksi. Monet Rennon tuolloisista ystävistä joutuivat vankilaan tai menehtyivät. Jumala armollisesti antoi Rennon varusmiesvuoden ajan hengähtää ja ajatella elämäänsä.

– Ilman sitä olisin ehdottomasti löytänyt itseni vankilasta tai haudasta, Renno sanoo vakavana. – Pidin armeijasta ja olisin halunnut jatkaa, mutten saanut lupaa, koska en ollut suorittanut opintojani loppuun. Se oli hyvin turhauttavaa.

Renno palasi siviiliin ja teki monenlaisia töitä muun muassa kuljetus- ja varastointialalla.

– Tuohon aikaan Viro suorastaan tulvi huumeita. Toki päädyin käyttämään niitä.

Ulkoapäin Rennon elämä näytti hyvältä. Hän teki töitä, meni naimisiin 25-vuotiaana ja neljä vuotta myöhemmin sai tyttären. Renno kertoo, että muistot näiltä vuosilta ovat kuitenkin täysin alkoholin ja huumeiden sumentamia.

– Tilanne jatkoi pahenemistaan, kunnes perheeni lähti luotani. Silloin sukelsin syvälle. Päädyin lopulta kadulle, koska en halunnut työskennellä ja menetin kotini. Asuin ystävieni nurkissa. Valehtelin, petin ja varastin – tahdoin etäännyttää itseni muista. Lopulta kukaan ei halunnut enää olla tekemisissä kanssani.

Jumala vastaa haasteeseen

Neuvostoaikana Rennon lapsuudessa uskonto ei ollut osa arkielämää, mutta hän muistaa, miten joku kertoi hänelle, että taivaassa asuu Jumala, joka näkee, kuulee ja tietää kaiken. – Muistan pohtineeni päiviä, kuka tuo tuollainen voimakas henkilö on. Sitten se unohtui.

Renno eli kadulla, mutta oli edelleen ylpeä. Hän syytti ongelmistaan kaikkia muita.

– Kunnes eräänä päivänä näin ristin erään kirkon katolla. Ajattelin, että tuolla ne hurskaat kristityt ovat ja minä kuolen tänne kadulle. Heitin tietämättäni haasteen Jumalalle. Tuon viikon aikana asiat alkoivat muuttua, ja elämääni tuli ihmisiä, jotka johdattivat minut päihdekuntoutukseen.

Helluntaikirkon ylläpitämässä Lootuse Küla -päihdekuntoutuskeskuksessa työskenteli hyvin motivoituneita ihmisiä, ja he saivat Rennon suorittamaan kuntoutuksen. Hän aloitti ohjelman 2014. Koulutuksen tavoitteena oli antaa polku raittiuteen, kertoa Jumalasta ja kasvattaa johtajia. Renno toimikin sen jälkeen kaksi vuotta Lootuse Külassa ohjaajana.

– Kuntoutus oli yksi haastavimmista asioista, jonka olen koskaan tehnyt. Se avasi silmäni sille, että olin itse aiheuttanut ongelmani. Päätin, etten koskaan halua palata siihen elämään, josta nousin.

Addiktio on aina seuraus, ei syy

Kurssin loputtua Renno ei tiennyt mitä tehdä. Oli kuitenkin aika palata osaksi yhteiskuntaa. Hän oli tutustunut ja ollut yhteydessä pelastussotilas Jüri Põldiin. Jüri johtaa nykyään Pelastusarmeijan päihdekuntoutuskeskusta Toivon taloa. Toivon talosta ja Jürista voit lukea lisää ensi numerossamme.

– Hän kutsui minut mukaan Pelastusarmeijaan. Armeija ei ollut minulle kovin tuttu. Joskus kun joku Lootusekylässä olleista miehistä ei pärjännyt kurssilla, olimme yhteydessä Pelastusarmeijaan, sillä emme halunneet heidän päätyvän takaisin kadulle.

Vuonna 2017 Renno aloitti Toivon talossa. Hän oli ensin asukkaana, sitten vapaaehtoisena, työntekijänä ja lopulta Toivon talon johtajana. Viime vuoden kesään asti hän työskenteli tässä tehtävässä.

– Toivon talossa olimme usein tapahtumien keskellä. Uusia asukkaita saattoi tulla poliisin saattelemana, vaikka keskellä yötä. Kohtasimme monia pulmallisia tilanteita. Nämä vuodet todella opettivat, miten työskennellä päihteidenkäyttäjien parissa, Renno kertoo. – Addiktiot ovat aina seurausta tuskasta tai traumasta, jota ihminen kuljettaa mukanaan. Se ei ole syy, se on aina seuraus.

Vastentahtoisesti upseeriksi

Tallinnan Koplin osasto tuli Rennolle tutuksi Toivon talon henkilökunnan ja asukkaiden vieraillessa osastossa sunnuntain jumalanpalveluksissa. Maaliskuussa 2019 hänestä tuli Pelastusarmeijan sotilas.

– Pidin ajatuksesta palvella sotilaana yhteisöä ja yhteiskuntaa… ja on univormukin upea, Renno naurahtaa.

Renno ei kuitenkaan missään nimessä ollut kiinnostunut upseeriudesta.

– Näin, millaisten asioiden ja vastuiden kanssa he painivat. Jumala alkoi kuitenkin painostaa minua voimallisesti, niin että jokin muuttui sisälläni ja päätin vastata kutsuun. Soitin heti esihenkilölleni, aluejohtaja, majuri Andrejs Konovaloville ja ilmoitin tästä, jotten voisi enää muuttaa mieltäni, Renno sanoo hymyillen.

Opinnot alkoivat vuosi sitten syyskuussa. Hän kuuluu Oikeudenmukaisuuden puolustajat -kadettirenkaaseen. Hän on territoriomme tämän kadettirenkaan ainoa edustaja. Koulutusupseeri, majuri Natalia Penttinen kehuu Rennoa hyvin ahkeraksi opiskelijaksi.

– Oi kiitos! En olisi ikinä arvannut, että joudun vielä tässä iässä tekemään läksyjä. Luulin niiden vuosien olevan jo takanapäin, Renno nauraa. – Se ei ole ollut helppoa, muttei ylivoimaistakaan. Lähiopetuksen aikana olen oppinut tuntemaan myös Helsinkiä ja Suomea aivan uudella tavalla.

Rennolla on ollut hyvä suhde pian valmistuviin kadetteihin Robert ja Enni Beckeriin ja Taina Kaikkoseen.

– He ovat olleet hyvin avoimia minua kohtaan. Olen heidän valmistumisestaan hyvin onnellinen. Samalla heitä tulee kyllä ikävä, kun emme jatkossa tule tapaamaan yhtä säännöllisesti.

Seuraavalla lukukaudella Rennon lähiopinnot jakautuvat Tallinnassa Metodistikirkon ja Helsingissä upseerikoulun järjestämiin opintoihin.

Naisten saartama

Rennon kadettimääräys on toimia Koplin osaston avustajana. Tätä hän on tehnyt viime vuoden kesäkuun alusta. Erotuksena Toivon taloon yksi asia on ilmeinen:

– Aiemmin olin täysin miesten ympäröimä, nyt naisten, Renno naurahtaa. – Heidän kanssaan täytyy toimia hiukan eri tavalla... mutta minä opin! Tämä on kaikkinensa ollut hyvin positiivinen kokemus, on ollut ilo oppia tuntemaan osaston ihmisiä syvällisemmin.

Koplin viikko-ohjelmaa rytmittävät jumalanpalvelus, viron- ja venäjänkieliset naisten ryhmät, eläkeläiskerho ja venäjänkielinen raamatturyhmä. Lisäksi osastolla toimii ylistysryhmä, jossa Renno on opetellut soittamaan rumpuja. Sosiaalisen työn puitteissa osastolta jaetaan leipää, ja jos Lasnamäen Toivosta jää keittoa, se jaetaan osastolla. Koplin osasto itse asiassa valmistaa keiton, sillä heillä on käytössään suurkeittiö.

Tiukkaa rakkautta

Katsahdamme lopuksi vielä tulevaisuuteen. Tiedustelen Rennolta, millaisena upseerina hän näkee itsensä tulevaisuudessa.

– Toivon olevani tarvittava pala Jumalan palapelissä. Hän tietää, että osaan työskennellä päihderiippuvaisten parissa, osaan toimia ja sanoa tarvittavia asioita. En ole koskaan nähnyt itseäni saarnaajana tai lohduttajana, mutta opin tässä matkan varrella. Opin millaista on olla ihminen ihmiselle, Renno pohtii hetken ja jatkaa: – Osaston avustajana vaadin paljon itseltäni, mutta myös muilta. Tottahan toki haluan olla myös rakastava upseeri. Joten tiukkaa rakkautta.

Valmistuttuaan upseerit saavat määräyksen. – Toivon, että voisin pysyä Virossa, sillä täällä on paljon työtä tehtävänä. Mutta toki menen sinne, minne Jumala haluaa minun menevän.

Lähtiessäni kysyn vielä Rennolta, mitä hän toivoo.

– Maailmanrauhaa, mutta se ei näytä valitettavasti kovin todennäköiseltä. Toivon, että yhä useampi oppii tuntemaan Jumalan ja pelastuu sen kautta. Toivon, että voin ohjata heitä, jotka ovat elämässään eksyneet. Sen eteen teen töitä.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen & Renno Rannamäen kuva-albumi 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä