Iloisia ja koskettavia kohtaamisia Joulupadalla

On kirpakka, talvinen aamu ja mittari näyttää yli kymmentä pakkasastetta. Illalla minua odottaa patavuoro Helsingin Stockmannin joulupadalla. Ennen sitä käyn moikkaamassa muita patavahteja, tiedustelemassa tunnelmia ja utelemassa, mikä on saanut heidät mukaan tähän jouluiloa uhkuvaan vapaaehtoistoimintaan. Mikä siinä on parasta, ja millaisia mielenkiintoisia kohtaamisia he ovat kokeneet?  Vastauksista välittyy ilo ihmisten anteliaisuudesta ja joulumielestä. Siitä kiitos kaikille lahjan antajille, antamanne tuki tekee tästä työstä mahdollisen.

Patakierrokseni alkaa Helsingin rautatieasemalta, jossa torin puoleisella porrastasanteella seisoo joulupata. Monelle asemalle saapuvalle se on ensimmäinen asia, joka tulee kaupungilla vastaan. Kylmä pakkasilma tuntuu entistä kylmemmältä viiman heiluttaessa joulupadan lippuja. Aamun vahtivuorossa on kadetti Robert Becker. Robert harmittelee, että kylmä sää estää koppalakin käytön.

– Nyt on pakko suojautua pakkaselta, hän toteaa. – Mutta sisimmässä on lämmin, kun voi tehdä konkreettisesti hyvää ja auttaa muita. Jouluisin ihmisillä on hyvä tahto ja halu auttaa.

Kysyn Robertilta, miten hän rohkaisisi patavahtiutta harkitsevaa. – Hei, jos mä uskallan, niin säkin uskallat, hän heittää hymyillen.

Padalla olo on siunaus

Seuraavaksi jatkan matkaa Vanhalle ylioppilastalolle, jossa kolmen sepän patsaan kupeessa seisoo joulupata ja lahjoituskontti. Kontti on paikka, johon on helppo tuoda tavaralahjoituksia ja näin keventää patavahtien ja kuljettajien taakkaa. Vuonna 2022 kontit löytyvät Helsingissä Hakaniemen torilta ja Narinkkatorilta.

Padan luona huiskuttaa joulunpunaiseen pukeutunut ja iloisesti hymyilevä majuri Gerry Lindholm. (Toim. huom. Tämä kierros on tehty pari päivää ennen joulua 2021. Nyt Gerry ja hänen miehensä Hannu palvelevat kotiterritoriossaan Kanadassa. Heidän haastattelunsa löydät tämän vuoden kesälehdestä.) Gerry on toiminut patavahtina jo 23 vuotta.

– Olin juuri liittynyt Pelastusarmeijaan, kun toimin ensi kertaa vahtina. Työskentelin opettajana koulussa, jonka läheisyydessä oli joulupata. Se oli niin hauskaa, sillä kun lapset näkivät minut siellä, he huusivat: ”Tuolla on rouva Lindholm, annetaan hänelle rahaa!”, Gerry naurahtaa.

Joskus ihmiset saattavat kyseenalaistaa keräyksen tarpeellisuuden. Se on Gerrystä suuri mahdollisuus.

– Välillä kohtaan ihmisiä, jotka tulevat kertomaan, tarvitaanko meitä vai ei. Ne ovat minulle koskettavia tilanteita, koska silloin saan mahdollisuuden kertoa, miksi teemme tätä työtä. On myös suuri ilo tavata ihmisiä, jotka kertovat, miten Pelastusarmeija on auttanut heitä ja miten lahjoittamisesta pataan on sen takia tullut heille tärkeä perinne. He haluavat antaa eteenpäin sitä hyvää, jota ovat saaneet. Padalla olo on aina siunaus.

Itämaan viisaat

Sitten onkin aika ottaa metro ja piipahtaa idässä. Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla pataa vartioivat ystävykset Päivi Pöllänen ja Tuula Lainetsalo. Päiville tämä on ensimmäinen vuosi ja kolmas kerta padalla, Tuula oli jo edellisenä vuonna mukana.

Päivin suostutteli mukaan naapuri, Tuula taas kiinnostui nähdessään patoja katukuvassa.

– Innostuin, että haluan tulla itsekin auttamaan, Tuula kertoo, ja Päivi sanoo: – On ollut ilo nähdä muiden olleen tästä kiinnostuneita. Tänäänkin kävi yksi kyselemässä, ja ohjeistin ottamaan yhteyttä. Rohkeasti vaan mukaan auttamaan!

Pieni vaiva, iso apu

Paluumatkalla pysähdyn Hakaniemen torilla, josta pata on helppo bongata lahjoituskontin Joulupata-lakanan viereltä.Kontista tulee esiin Stefan Vahtra, joka on juuri aloittanut työskentelyn Pelastusarmeijan Castréninkadun asumispalveluyksikössä. Työkaverit innostivat tulemaan vahdiksi.

– Tämä on ihan ensimmäinen kertani. Täällä on hyvä ilmapiiri ja joulun tunnelmaa. Olen yllättynyt, kuinka moni lahjoittaja on käynyt täällä jo vajaan tunnin aikana. Tänne oli myös helppo tulla, sillä saimme selkeät ohjeet, ja Joulupadan tukihenkilöihin saa tarvittaessa nopeasti yhteyden päivystysnumerosta. Tämä on pieni vaiva, mutta iso apu.

Kampin ostoskeskuksessa sitruunankeltaisen Gekko-tilataideteoksen – joka toimii samalla metron sisäänkäyntinä – vieressä joulupataa vartioi Jukka Piironen. Hän on mukana neljättä vuotta.

– Se tapahtui mielenkiinnosta auttamiseen. Nähdessäni näitä patoja ajattelin, että tämä voisi olla mielekästä. Olen yrittäjä, mikä on mahdollistanut sen, että voin olla joustavasti mukana. Olen mainostanut tätä ystävilleni, ja olenkin saanut jo houkuteltua Porissa asuvan työkaverini mukaan. Näin se viidakkorumpu, tai pitäisikö sanoa pata, pärisee!

Raikasta ja rattoisaa

Mannerheimintiellä patavuorossa on Sylvia Lipponen. Sylvia on ollut pitkään mukana: hän työskenteli ennen eläköitymistään Pelastusarmeijan päämajassa ja vastasi itse asiassa monet vuodet pääkaupunkiseudun patojen koordinoinnista. Joulupatakampanjan ja patavahtien realiteetit ovat siis tulleet hänelle hyvin tutuiksi.

– Olen ollut patavahtina lukemattomia vuosia – en enää muistaakaan! Vähimmillään kolme patatuntia, tänä vuonna viisitoista! Olen padalla mieheni kanssa. Se tekee vuoroista helpompia, toisen huolehtiessa padasta toinen voi lämmitellä sisätiloissa, ja sitten vuorottelemme. Näin vuorot menevät rattoisasti! Sylvia vinkkaa.

Sylvia listaa vielä patavahtiuden hyviä puolia:

– Täällä on hirveän mukava seurata kaupungin jouluista hälinää. Saa olla raittiissa ilmassa, nukkuu yöllä hyvin! Ja tuleehan tästä ehdottoman hyvä mieli.

Vahteja Argentiinasta  ja Stadista

Ennen omaa vuoroani ehdin vielä palata rautatieasemalle, ja satun sinne juuri vahdinvaihdon aikaan. Vuoroaan ovat lopettelemassa Helsingin osaston tiimiläiset Annamari ja Fernando Der Agopian. Annamarin ja Fernandon elämänvaiheista kerrottiin viime toukokuun Sotahuudossa.

– Asuimme pitkään Argentiinassa. Nyt on hienoa olla täällä padalla. Pelastusarmeijan työhön kuuluu, että voi auttaa vähävaraisia perheitä, ja haluamme olla siinä mukana. Erityisiä hetkiä ovat olleet ne, kun joku on tiedustellut uskosta ja Jeesuksesta. On syntynyt mielenkiintoisia keskusteluja.

Annamari ja Fernando menevät sisälle lämmittelemään. Jos mahdollista, päivän aikana pakkasesta on tullut entistä purevampi. Vahtivastuun ottaa Stadin Slangin jäsen Antero Nuutinen. Stadin Slangi ry on ollut monena vuonna mukana patakeräyksessä joulupatavahteina.

– Olen nakuklabbi stadilainen, Antero naurahtaa. – Stadin slangin kunniapuheenjohtaja, laulaja Lasse Liemola ehdotti tätä aikoinaan. ”Mitäs Ansku, jos ruvetaan keräämään porukkaa padoille?” Siitä se lähti, ja on saatu kokoon vakijengi.

Antero kertoo vuosia aikana nähneensä padalla kaikenlaista. Hän jakaa yhden erityisen ikimuistoisen tapauksen:

– Nainen oli miehensä kanssa tullut steissin eteen taksilla, ja hänellä oli mukanaan erittäin painavan näköinen matkalaukku. Herrasmiehenä tarjouduin kantamaan sen rouvalle aseman portaita ylös. Rouva sanoi: ”En minä ole minnekään menossa, olen tuomassa tätä joulupadalle.” Ihmettelin, mitä siellä on, kun noin kovasti painaa. Rouva kertoi laukun olevan täynnä kristallia. Sanoin, että nyt haluan kyllä halata. Rouva vastasi: ”Ilman muuta, tämä onkin ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen, kun pääsen halaamaan!” Naisen mies, joka oli seurannut hiljaa sivusta, huikkasi: ”Ei siitä kyllä ole kuin kolme vuotta!”

Anterolla on ollut myös koskettavia kohtaamisia kadunmiesten kanssa.

– Välillä täällä on käynyt spurguja kysymässä, oisko heittää lanttia, jotta pääsisi puurolle. Teillä oli parina vuonna puurotapahtuma asemalla. Silloin oli tosi kiva ohjata heitä sinne. Erityisen koskettavia kohtaamiset heidän kanssaan ovat olleet, kun he ovat kääntäneet fickansa ja antaneet lahjan vähästään, Antero kertoo herkistyen. – Monelle tämä on niin iso juttu.

Aina upeita kohtaamisia

Jouluinen pimeys on laskeutunut kaupunkiin ja Aleksanterinkadun jouluvalot loistavat kuin tuhannet tähdet. Oma vuoroni Stockmannin padalla on alkanut. Itsellenikin tämä on jo seitsemästoista vuosi – ilman vahtivuoroa joulua on enää vaikea kuvitella.

Itselleni patatunnin parhaita asioita ovat erilaiset kohtaamiset. Toiset hauskoja, toiset koskettavia. Yksi ikimuistettavimpia oli tilanne, jossa tien toiselle puolelle tuli neljä pientä tyttöä, jotka laskivat tonttulakin maahan ja alkoivat laulaa joululauluja. Ajattelin: ”Haa! Kilpailijoita!” He lauloivat puolisen tuntia. Lopetettuaan he nostivat tonttulakin maasta, tulivat padalle ja antoivat kaikki tienaamansa kolikot pataan. Siinä oli patavahdin sydän vähällä pakahtua.

Muttei tämäkään vuoro jää ilman tunteisiin menevää kohtaamista. Nainen laittaa rahalahjan pataan. Hän katsoo silmiin ja kertoo tuoneensa joka joulu lahjoituksen isältään.

– Isä on nukkunut pois vuosia sitten. Patalahjoitus oli isälle aina hyvin tärkeä, sillä hän oli Karjalan evakoita, ja Pelastusarmeija oli suuresti auttanut häntä siinä tilanteessa. Isä on kertonut: ”Ei ollut koskaan lämmin maito ja korppu maistunut niin hyvältä kuin evakkoretken jälkeen Frelssiksessä.”

Tällaisilla tarinoilla voi kohdata vaikka millaiset pakkaset ja tuiskut.

Illan päätteeksi pysähdyn vielä morjenstamaan Kolmen sepän padalla seisovaa Mimma Hailia. Hänen kädessään on myrskylyhty, joka luo suorastaan satumaisen tunnelman.

Annetaan Mimmalle viimeinen sana:

– Etsin vapaaehtoistyötä, ja tämä on minun tapani tehdä hyvää. Tämä on valtavan palkitsevaa. Ihana nähdä ihmisten anteliaisuus ja joulumieli. Tästä saa paljon enemmän kuin antaa.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen

Joulun paras tunti

Tule tekemään hyvää ja viettämään joulun ajan paras tunti joulupadalla. Patavahdeille on tarvetta niin Helsingissä kuin muillakin paikkakunnilla. Olemme syvästi kiitollisia kaikesta avusta. Jo yhdellä tunnilla on valtaisa merkitys. 

Ilmoittaudu mukaan

---

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä