Herran armossa kaikki on mahdollista

Majuri Pirjo Mikkonen on tehnyt pitkän ja värikkään uran Pelastusarmeijassa. Takana on yli 31 vuotta upseerina, vielä on muutama edessä ennen hyvin ansaittuja eläkepäiviä. – Ei tämä ole työ eikä ura... tämä on elämäntapa.

Tapaan majuri Pirjo Mikkosen Kajaanin osastolla. Kajaani on hänen pitkän upseeriuransa viimeisin – ja todennäköisesti myös viimeinen – määräys. Samalla tämä on tavallaan paluu juurille: Pirjo on syntynyt ja asui lapsuutensa ja nuoruutensa Pyhännällä, joka sijaitsee 70 kilometriä Kajaanista länteen.

– Asuimme maatilalla ja meillä oli lehmiä ja sikoja. Minulla on kolme sisarusta: Kari, Merja ja Jari. Minä olen katraan vanhin, Pirjo toteaa hymyillen. – Äitini oli ensin kotona ja sitten kaupassa töissä. Isäni oli taksikuski. Hän oli mukana monissa kunnan luottamustehtävissä. Äitinikin innostui myöhemmin luottamustoimista.

Nuoruusmuistoihin liittyy myös ambulanssi.

– Isällä oli yksityinen ambulanssi, jota hän ajoi. Äitini toimi tuolloin hänen apurinaan. Kun isä jäi eläkkeelle, äiti alkoi ajamaan, ja pikkuveljeni ja -siskoni puolestaan toimivat hänen apureinaan. Olin kaksi viikkoa töissä perushoitajaksi valmistumisen jälkeen siinä.  Ajoin itsekin pari kertaa ambulanssia, mutten hätäajossa, vaan esimerkiksi päivystyksen jälkeen toin auton kotiin. On kyllä ollut mielenkiintoisiakin kertoja, kun olen ollut mukana… esimerkiksi kun olimme viemässä synnyttävää äitiä sairaalaan. Huutelin äidilleni supistusten tiheyttä, Pirjo nauraa.

Kauppaa ja opetuslapseutta

17-vuotiaana Pirjo muutti Helsinkiin. Hän eli työteliästä nuoren elämää.

– Olin ensin ravintolassa ja sitten rautakaupassa töissä. Seuraavan parin vuoden aikana työskentelin lelukaupassa ja R-kioskissa. Meille maalta tuleville riitti töitä, meitä pidettiin luotettavina. Ravintolassa näin kuitenkin asioita, jotka pistivät miettimään, ja päätin jatkaa opiskelemaan.

Pirjo kävi kauppakoulun. – En koskaan pitänyt matikasta ja kirjanpidosta, mutta ajattelin, että jos sitä useita tunteja päivässä opiskelee, niin pakkohan siihen on tottua. Kauppakoulutaustasta on ollut kyllä hyötyä myöhemmin osaston johtajan tehtävissä.

Noiden vuosien aikana Pirjo kiinnostui myös henkisestä tiedosta.

– Olin tosin tiedonjanossani hakuteillä, sekoitin mustaa ja valkoista hengellisyyttä. Minulla oli uskova kämppäkaveri Maikki, joka kävi vapaakirkon tapahtumissa. Hän sanoi minulle, että tuo ei ole oikein. Tulin uskoon vuonna 82 maailmanevankelista Luis Palaun kokouksessa. Silloin Jumala puhui minulle, ja vastasin hänelle ”Kyllä, Herra”. Kävin monissa eri seurakunnissa, söin vähän kuin rusinat pullasta. Olin mukana Perjantai Kristukselle -toiminnassa. Sain näyn, että minun on syvennettävä hengellistä kasvuani, ja vuonna 84 hain ja pääsin Lähetysnuorten opetuslapseuskouluun Tyyskylään. Se oli mullistavaa, siellä täytyin Pyhällä Hengellä.

Kysyn Pirjolta, oliko hänen perheensä hengellinen. – Meillä oli kotona ompeluseuroja. Kristillisyys oli tuolloin hyvin yhteisöllistä. Ukkini kävi lestadiolaisten kokouksissa ja vanhempani evankelisluterilaisessa kirkossa. Muistan kyllä äitini sanoneen Helsinkiin lähtiessäni, että pidä Jumala mielessä, Pirjo muistelee hymyillen.

Sairaanhoitoa ja sotilaselämää

Jumala kuiski Pirjolle työstä terveydenhuollon alalla. Palattuaan takaisin Helsinkiin Pirjo työskenteli kahvilassa vuosina 85–86.  Pirjo haki ja pääsi Diakonissalaitokselle opiskelemaan apuhoitajaksi. Hän oli myös mukana jälleen Perjantai Kristukselle -toiminnassa.

– Olin sanonut Jumalalle, että jos haluat minun opiskelevan, sinun pitää päästää minut haastatteluun. Koulutodistukseni ei ollut kovin hyvä, mutta haastattelu sujui mukavasti.

Näihin samoihin aikoihin Pirjo alkoi käydä myös Pelastusarmeijalla.

– Upseerikutsumuksen liekki oli tavallaan jo syttynyt tuolloin, kun palasin opetuslapseuskoulusta. Kierrellessäni eri seurakunnissa kyselin aina, miten täällä voisi palvella Jumalan valtakuntaa. Eräs vanha pelastussotilas sanoi: ”Mikset tule Armeijaan, kun juokset noissa kaikissa muissa paikoissa? Täällä pääsisit nopeammin Jumalan valtakunnan työhön.”

Opiskelun aikana Pirjon yhteys Armeijaan kasvoi. Hän tutustui sotilaisiin, ja myös yksi hänen opiskelutovereistaan kävi joskus kokouksissa. Pirjo alkoi käydä Mikonkadun osastolla.

– Samaan aikaan kun jatkoin varsinaista perushoitajan koulutusta, minusta tuli myös Pelastusarmeijan sotilas. Tämä oli vuotta 1987. Olin kesät tuolloisessa Pelastusarmeijan hoitokodissa Katariina-kodissa yökkönä ja kävin myös telttasotaretkillä. Selkeästi Jumala valmisteli minua jo tulevaan.

Sotilaana Pirjo innostui mahdollisuudesta myydä Sotahuutoja.

–  Se oli mainiota! Menin perjantaisin myymään lehtiä muun muassa Vanhan Kellariin. Siellä oli kaksi puolta, karvahattu- ja hienompi puoli. Hienommalla puolella oli usein puolustusvoimien eläkkeellä olevia upseereita. He ostivat aina Sotahuudon ja sanoivat, että voivat näin vaimoilleen todistaa olleensa oikeassa paikassa, Pirjo naurahtaa ja jatkaa: – Karvahattupuolella oli opiskelijatovereitani koulusta. Sanoinkin heille koululla, että nähdään sitten perjantaina Vanhalla!

Kahden maan kadetti

Vuonna 88 Pirjo valmistui perushoitajaksi.

– Valmistuttuani lähdin kolmeksi kuukaudeksi kotiin ja kävin autokoulun loppuun. Seuraavan vuoden alussa menin kolmeksi kuukaudeksi Maiju Mäkiselle Pursimiehenkadulle IV osastoon avustajaksi, ja tämän jälkeen vuodeksi Turkuun Helinä Vikmanin avustajaksi.

Pirjo aloitti upseerikoulun vuonna 1990 ja valmistui 7.6.1992. Pirjon opintopolku oli hyvin erityinen. Ensimmäisen vuoden hän opiskeli Kauniaisissa Pelastusarmeijan koulutuskeskus Petrassa. Hän oli ensimmäinen, jolla oli joustava koulutus. Pirjo oli viikossa kolme päivää töissä osastossa ja kolme päivää opiskelemassa Petrassa. Hän teki myös viikonloppumatkoja Ruotsiin ja tutustui siellä ruotsalaisiin kadetteihin.

– Muistan, että Petrassa sai yksinäisenä opiskelijana syödä hyvin, Pirjo naurahtaa ja taputtaa poskiaan.

Toisen kadettivuoden Pirjo opiskelikin Ruotsissa.

– Minulta tiedusteltiin, halauisinko lähteä. En osannut kieltä kovin hyvin, mutta päätin vastata myöntävästi.

Ruotsin aika alkoi kesäharjoitteluna Visbyssä, Gotlannissa.

– Myin siellä mielelläni Sotahuutoja, totesin vaan ”jag kan inte tala mycket svenska”. Yritin kyllä kertoa, kuka olen ja mitä teen. Meitä oli useampia kadetteja, ja kukin vuorollaan joutui pitämään ruotsinkielisen raamattutunnin. Kirjoitin sen suomeksi, katsoin ruotsinkielisestä Raamatusta samat kohdat ja lisäsin pari lausetta väleihin sillä ruotsin kielen taidolla, mikä minulla oli. Jumala auttoi ymmärtämään.

Kuukauden loman jälkeen Pirjo jatkoi sosiaalipalvelussa Mälarenin saaressa Kurönissä. Siellä toimi alkoholistimiesten hoitola.

– Siellä oli monia suomalaistaustaisia miehiä. Opetin heille 12 askeleen ohjelmaa. Pidin raamattutunteja ja muutoinkin tein kaikkea siivouksesta ja kiinteistönhuollosta lähtien. Tein muun muassa yhteysaluksen ajolistoja ruotsiksi. Siellä oli myös suomalainen helluntaisaarnaaja kuraattorina. Hänelle toimin avustajana. Sain seurata muutamia terapiakeskusteluja.

Marraskuussa Pirjo vieraili Suomessa, ja sen jälkeen opinnot jatkuivat.

– Suomalaisen suurlähetystön kirjastosta oli minulle paljon apua.

Pirjo mielenkiintoisesti vihittiin upseeriksi ennen ruotsalaisia kadettitovereitaan.

– Se oli hauskaa, mutta mutkallista aikaa Suomen näkökulmasta. Kun valmistuminen alkoi toukokuussa lähestyä, niin meillä oli pitkä sotaretki Etelä-Ruotsiin. Palatessamme jatkoin suoraan Suomeen valmistautumaan upseerivihkimykseen. Kenraali Jarl Wahlström suoritti vihkimykseni. Suomesta palatessani jatkoimme ruotsalaisten kadettitoverien kanssa opintomatkalle Englantiin, missä näimme monia mielenkiintoisia asioita. Upseerikoulun johtaja Rolf Roos joutui selittämään punaisia polettejani, Pirjo naurahtaa.

Pirjo sai upseeriksi siunauksen myös Ruotsissa.

– Kadetit olivat mukana Man Mark II -musikaalissa, joten viimeiset koulupäivät menivät vuorosanoja ja lauluja harjoitellessa. Kun kadettitoverieni upseerivihkimys koitti, olimme sopineet, että upseerivihkimyksessä siunauksen tapahtuessa saavun tovereitteni rinnalle alttarille. Kenraali Eva Burrows siunasi meidät. Hauskasti yksi kenraali on minut vihkinyt ja toinen siunannut... Taidan olla ainoa laatuaan, Pirjo sanoo hymyillen.

Pioneerihengessä perille

Pirjon yli kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista osastomääräystä. Kahdessa ensimmäisessä hän toimi avustajana, ensin puoli vuotta Kalliossa ja toiset puoli vuotta Oulussa.

Lieksa ja Nurmes olivat Pirjon ensimmäinen johtajamääräys. – Sain tutustua jälleen kunnolla kirjanpitoon. Olin iloinen kauppakoulutaustastani, vaikka se ei ollut helppoa.

Seuraavina olivat Lappeenranta ja Imatra. –  Se oli hiukan haastava määräys. Lappeenrannassa oli vanhoja alipäälliköitä, jotka tiesivät paikkansa. Kokemus oli tosin hyvin opettava.

Pirjo on palvellut kahdesti Kuopiossa. Ensimmäisellä kerralla kolme vuotta. – Niiden vuosien aikana aloin kunnolla ymmärtää, mistä osastonjohtajuudessa on kysymys, miten saada sotilaita sitoutumaan toimintaan.

Mikkelin määräykseen kuului myös ulkovartio Savonlinnassa.  – Siellä oli käynnissä ”raamattusota”. Raamatusta oli juuri tullut uusi käännös, ja jäsenillämme oli hyvin eriäviä mielipiteitä, mikä on se oikea. Lopuksi minun oli puututtava asiaan ja sanottava tiukasti, että jokainen saa lukea sitä käännöstä, jota haluaa. Mikkelissä oli puolestaan aika rentoa, ja yritettiin vaikka mitä. Toiset asiat toimivat jonkun aikaa.

Seuraavaksi oli kolme vuotta Lahdessa. – Lahdessa oli avustajanani Erno Tuominen. Hänestä oli suuri apu! Talo oli niin iso ja sokkeloinen, että eksyin kyllä pariin kertaan. Olin noina vuosina myös kaksi kuukautta kansainvälisellä upseerikurssilla Isossa-Britanniassa.

Seuraava määräys olikin isompi seikkailu: ulkomaanmääräys Viron Tartossa.

– Meille tuli määräyskyselykaavake, jossa tiedusteltiin halua pysyä vai jäädä. Samaan aikaan tuli myös toinen tiedustelu mahdollisista vapaaehtoisista Viron palvelukseen. Muutamaa vuotta aiemmin samaa asiaa oli tiedusteltu, mutta silloin en voinut lähteä. Se antoi minulle kuitenkin alkusysäyksen opiskella viroa. Nyt koin olevani valmis, mutta silti epäröin. Täytin lomakkeen, mutta kirjasin siihen kaikkia verukkeita, jotka puhuisivat minua vastaan. Pian tuli soitto, että voimme sinut lähettää, jos olet tosissasi.

Asiat tapahtuivat nopeasti. Helmikuussa Pirjo täytti lomakkeen, maaliskuussa asiasta tiedotettiin, ja toukokuussa hän kävi everstiluutnantti Arja Laukkasen kanssa selvittämässä paperit ja tutustumassa osastoon. Elokuussa määräys alkoi Tarton osastoprojektissa.

– Nuo neljä vuotta menivät nopeasti. Meillä oli uudet tilat. Minulla oli puoli vuotta tulkkina Maj-Lis, joka oli opiskellut Jyväskylän yliopistossa suomea. Järjestimme kokoontumisia ja sunnuntai-iltaisin kävimme kaupungin ”vankilassa” pitämässä tilaisuuksia. Ihmisiä alkoi saapua osastolle, ja saimme muutamia sotilaitakin. Teimme retkiä, kävimme minibussilla pari kertaa Suomessakin. Pidimme lastenleirejä Loksalla sekä Savernassa yhdessä Võrun osastonjohtajan Ave Kalmen kanssa.

Tartossa tehtiin pioneerityötä, sillä osasto oli avattu vain hiukan aiemmin. Mainitsen Pirjolle tästä.

– Kyllä, olen selkeästi parempi aloittamaan kuin lopettamaan, Pirjo naurahtaa. – Pioneerihenkeä löytyy! Äitini on aikanaan evakoksi joutunut lähtemään. Enoni ovat puolestaan muuttaneet Australiaan opaalia kaivamaan… Kyllä tällainen tietty pioneerihenki on tullut jo verenperintönä.

Suomeen palattuaan Pirjo palveli ensin Raumalla ja sitten lyhyesti Jyväskylässä. Sitten oli aika palata Kuopioon. Osasto oli edelleen remontissa ja avautumassa pitkän kiinniolon jälkeen.

– Se oli aikamoinen aloitus! Kaiken kukkuraksi siellä kävi varkaita. Olin myös niin hölmö, että upseeriasunnonkin ollessa vielä remontissa päätin asua osastolla pari kuukautta. Yritin säästää, Pirjo pyörittää päätään.

Viimeinen määräys ennen nykyistä oli Rovaniemen osastossa. Vuodet eivät olleet helppoja perhesyistä.

– Hyviä asioita tapahtui, mutta minulla oli hankalaa. Äitini sairastui ja menehtyi tuona aikana. Hiukan meni sumussa nämä vuodet.

Paluu kotiin ja maailmalle

Viimeiset kaksi vuotta Pirjo on luotsannut Kajaanin osastoa.

– Tämä on tuntunut tietyllä tavalla kotiin paluulta. Juureni ovat Pyhännällä, ja olen ostanut Otanmäestä eläkeasunnon. Se on tällä hetkellä vuokrattuna ulos.

Pirjo koki, että hän oli saapunut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

– Kajaanissa on monia ihmisiä, jotka käyvät eri paikoissa ja etsivät omaa paikkaansa. Se löytyi -kampanja yhdisti meitä eri hengellisiä yhteisöjä paljon. Kesäisin olen ollut myös Toivon Pysäkillä mukana. Se oli yhteiskristillinen kohtaamispaikka Raatihuoneen torin kupeessa. Se oli hyvää ja antoisaa toimintaa.

Kajaanin osasto ei ole suuren suuri, mutta siellä on aktiivista viikko-ohjelmaa. Tiistaisin on hengellinen karaoke, jossa lauletaan hengellisiä lauluja ja virsiä.

– Tämä on kulkenut mukanani Kuopion ajoista lähtien, Pirjo paljastaa.

Pirjon rakas Pyry-koira nukutettiin viime kesänä. Tämä antoi sysäyksen viime syksyllä aloitettuun Tassukahvila-toimintaan. Kahvilaan ovat tervetulleita koirakaverit ja heidän omistajansa sekä toki muutkin eläinten ja osaston ystävät. Tassukahvilasta voit lukea lisää tammikuussa (01/2024) ilmestyneestä lehdestämme. Löydät artikkelin myös kotisivuiltamme ja Sotahuudon arkistosta issuu.com/sotahuuto.

Torstai-iltapäivisin järjestetään torstaitapahtuma, jonka ohjelmaan kuuluu toivelauluja, raamattuvisailuja, kahvit, Psalmien kirjan lukua ja siitä keskustelua. Kesällä tämä järjestettiin rauniolinnan idyllisissä maisemissa.

Sunnuntaisin viikko huipentuu jumalanpalvelukseen. – Ollessani matkoilla siviilijäsen Pekka ja kumppanit vastaavat tästä ja pitävät musiikkijumalanpalveluksen.

Matkoista puheen ollen kotimaanmatkailu on Pirjolle rakas intohimo.

– Unelmanani on hankkia retkeilyauto, jos Herra suo. Kesälomaisin tykkään matkustaa. Viime kesänä ajoin 1 400 kilometrin matkan, kävin muun muassa Inkoossa ihanassa aamiaismajoituksessa ja veljeni luona Vihdissä. Parina aiempana kesänä olen kierrellyt itärajaa. Parhaimmillaan kilometrejä on kertynyt yksittäisellä matkalla 2 300 kilometriä. Kenties ensi kesänä tai sitä seuraavana pääsisin Lappiin!

Pirjo on nyt 64-vuotias, ja eläkevuodet siintävät jo horisontissa.

– Täältä haluan eläköityä… ehkä parin kolmen vuoden kuluttua. Haluan löytää tänne ihmiset, jotka jatkavat ja pitävät toiminnan paikallisesti pystyssä. Meitä on neljän hengen perustiimi, mutta toiveissa on, että löytäisimme myös uusia vapaaehtoisia ja nuoria mukaan.

Pirjo on tällä hetkellä yksi pisimpään palvelleista aktiiviupseereista.

– Koen, että hetki pitää vielä jaksaa, ja kyllä eläkkeeltäkin juttuja voi tehdä osapäiväisenä ja vapaaehtoisena. Ei tämä ole työ eikä ura… tämä on elämäntapa.

– Kun katselen taaksepäin, olen kiitollinen Jumalalle, että hän on antanut minulle tällaisen tehtävän. Hän on johdattanut ja antanut armolahjoja. Jumala on aina varustanut siihen tilanteeseen, mihin on tarvittu. Kaikki ei ole aina ollut helppoa, vaan on saanut rukoilla ja taistella. Herran armossa kaikki on ollut mahdollista.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen, Sotahuudon arkisto ja Pirjo Mikkosen kuva-albumi 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä