Haastattelussa onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Toiveikkuus ja kiitollisuus onnellisuuden kulmakivinä

Onnellisuus on jotain, mitä useimmat tavoittelevat – tyytyväisyyttä elämään ja satunnaisia onnen hetkiä. Sotahuudolla oli ilo tavata Tampereen yliopiston psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen. Hänet tunnetaan onnellisuusprofessorina, sillä hän on kirjoittanut aiheesta yhdeksän kirjaa ja pitänyt lukemattoman määrän luentoja ja koulutuksia. Nyt hän on vastaamassa meille kysymyksiin onnellisuudesta ja sen luonteesta. Markku Ojanen on myös vakaumuksellinen kristitty, jonka sydämessä on paikka Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle.

Tapaamme emeritusprofessori Markku Ojasen kanssa Lempäälän viihtyisässä ja valoisassa kirjastossa. Suuret ikkunat päästävät auringonsäteet sisälle, ja istumme lämpimässä valossa kirjaston hiljaisessa nurkkauksessa. Onnellisuusprofessori asuu rauhallisella seudulla Lempäälän läheisyydessä. Hän omistaa myös vanhan kotitalonsa etelämpänä Tammelan pitäjässä.

– Perin sen äidiltäni. Olen sotaorpo. Asuimme kahden isäni kaaduttua sodassa. Elimme vaatimatonta elämää, mutta pärjäsimme. Sain välillä jopa ostaa sarjakuvalehtiä, Markku muistelee hymyillen. – Viisitoistavuotiaana minusta tuli maanviljelijä opiskelun ohella. Olen hevosellakin tehnyt maatöitä, siitä olen aika ylpeä.

Markku kertoo olleensa aina lukutoukka. Opiskelun jatkaminen lukion jälkeen oli hänelle itsestään selvää.

– Mitkään tekniset asiat eivät koskaan vedonneet minuun. Lukiossa minun piti valita biologian ja psykologian välillä. Minulla oli hyviä keskusteluja tätini kanssa, joka oli teologian tohtori, ja joka oli opettanut myös psykologiaa. Pohdin myös teologiaa, mutta se jäi pois, koska minulla ei ole lainkaan laulamisen lahjaa, Markku naurahtaa. – Minua on aina kiehtonut ihmisten kohtaaminen, joten sen myötä opiskelusuunta alkoi hahmottua.

Markku Ojanen aloitti uransa tutkimalla mielenterveysongelmia, erityisesti skitsofrenian kuntoutusta. Hän kertoo, että johdatus ohjasi tämän tutkimusaiheen äärelle:

– Opiskelin vuoden Yhdysvalloissa, ja siellä oli mielenkiintoisia kursseja mielenterveyden ongelmista. Kun kotimaassa tuli mahdollisuus valita harjoittelupaikka, niin päätin mennä Hattelmalan sairaalaan. Tämän myötä aloin tekemään väitöskirjaa mielenterveyspotilaiden tilanteesta. Hyvin varhain minua jo kiinnosti potilaiden toiveikkuus. Tutkimuksissa tiedustelin potilailta heidän tyytyväisyyttään ja vahvoja puoliaan. Se oli ennenkuulumatonta.

Vuonna 1971 Markku liittyi mukaan Sopimusvuori ry:n toimintaan, jonka tavoitteena oli saada pitkäaikaissairaalapotilaita avohoitoon ja kuntouttaa heitä omaehtoiseen elämään siinä määrin kuin se on mahdollista.

– Pieni osa potilaista kuntoutui ihan työelämään asti. Ajatuksena oli mahdollistaa potilaille ihmisarvoisempi elämä. Sopimusvuoressa perustimme kuntoutuskoteja ja tarjosimme suojatyötä ja kaikenlaista toimintaa. He olivat meille asiakkaita, ei potilaita. Tämä oli 70-luvulla uraauurtavaa. Itse siirryin toiminnasta syrjään muutama vuosi sitten.

– On hienoa nähdä, miten yhdistys toimii edelleen, ja sen rinnalle on tullut myös muita toimijoita.

Onnellisuuden tutkiminen oli Markulle luonnollinen siirtymä uralla:

– Tämä sai alkusysäyksensä jo näistä mielisairaalapotilaiden tyytyväisyyskyselyistä. Muutamaa vuotta myöhemmin laajensin tämän meille ”tavallisille kaduntallaajille”. 90-luvulla alkoi tulla vastaan tutkimuksia onnellisuudesta ja kiinnostuin kovasti, sillä siihen asti olin tutkinut ihmisten tyytyväisyyttä elämäänsä. Nämähän kulkevat käsi kädessä.

Ensimmäisen artikkelin onnellisuudesta Markku kirjoitti Liikunta & Tiede -lehteen, ja tätä seurasi nopeasti ensimmäinen onnellisuutta käsittelevä kirja. Nyt onnellisuusaiheisia kirjoja on kaikkiaan yhdeksän. Lisäksi hän on kirjoittanut lukuisia muita kirjoja erilaisista aiheista, kuten mielenterveyden ongelmista, valehtelusta, uskosta ja urheilusta.

– Onnellisuuskirjoissa kukoistamisen ideologia ja toiveikkuus ovat punaisia lankoja. Toiveikkuudella on niin suuri merkitys onnellisuuden mahdollistajana. Itse sotaorpona olen tehnyt myös kirjan sotaorvoista. Heitä haastateltaessa oli suorastaan hämmentävää huomata, miten vaikeista lähtökohdista ihmiset pystyvät saavuttamaan onnellisuuden. Se on sitä kukoistamista, Markku herkistyy.

Kahdeksan kysymystä onnellisuudesta

Tästä voimmekin luontevasti siirtyä kysymyksiin onnellisuudesta. Varoitan emeritusprofessoria, että aloitamme erittäin laajalla kysymyksellä:

Mitä on onnellisuus?

– Olen itse päätynyt sellaiseen omintakeiseen määritelmään, että onnellisuus on tila ja kokemus, jossa ei tarvitse miettiä, onko kaikki ollut ennen paremmin, eikä myöskään pohtia, onko tulevaisuudessa luvassa jotain parempaa – vaan on tyytyväinen ja kiitollinen siitä, mitä juuri tällä hetkellä on. Kiitollisuus on hyvin keskeistä. Kuten aiemmin kerroin työstäni mielenterveyspotilaiden kanssa, niin heilläkin on yllättävän paljon toiveikkuutta tulevaisuutta kohtaan. Toiveikkuus on hieno ominaisuus meissä ihmisissä.

Joskus olen kuullut, että onnellisuutta ei pitäisi tavoitella, vaan se on palkinto siitä, mitä on tehnyt. Mitä mieltä olet tästä?

– Kyllä tällaista näkemystä paljon kuulee – eli mitä enemmän onnellisuutta tavoittelee, sitä kauemmaksi se pakenee. On tutkimustukeakin siihen, että jos onnellisuuden tavoitteluun suhtautuu hyvin vakavasti, psyyke rasittuu jatkuvasta pohdinnasta. Monet aforismitkin opettavat, että onnellisuus tulee, jos on tullakseen. Näinhän onnellisuus meidät usein yllättääkin – ja silloin meidän kannattaa ottaa se kiitollisuudella vastaan.

Maailmassa on paljon surua ja pahuutta. Miten kykenemme tavoittelemaan onnellisuutta ummistamatta silmiämme maailman tapahtumilta?

– Sepä se! Maailman pahuudelta on vaikea ummistaa silmiään. Monilla on pulaa ihan perusasioista – mistä saisin ruokaa? Mistä saisin turvaa? Onko minulla ketään, joka välittäisi minusta? Toki kaiken synkkyydenkin keskellä on valonpilkahduksia. Mutta kun ihminen kärsii, hän ei kykene ajattelemaan onnellisuutta, vaan sitä, miten tästä ylipäätänsä selvitään. Esittämistäni kysymyksistä viimeinen on yleismaailmallinen, joka ei häviä minnekään, vaikka asuisit rikkauden ja yltäkylläisyyden keskellä. Jokainen meistä kaipaa läheisyyttä ja hyväksyntää.

Koronapandemia oli maailmanlaajuinen tapahtuma, joka kosketti jokaista tavalla tai toisella. Miten näet, että tällaiset suuret tapahtumat muokkaavat ihmisten käsitystä onnellisuudesta ja hyvästä elämästä?

– Voidaan ajatella hyvän elämän ehtoja sellaisina laajenevina kehinä. Kaikkein tärkein ja keskeisin kehä olen minä itse ja asiat, jotka koskettavat suoraan minua. Seuraavalla kehällä ovat perhe, ystävät ja läheiset ihmissuhteet. Sen jälkeen se ympäristö, jossa toimii, kuten työ ja harrastukset. Sitä seuraava on välitön elinympäristö, oma asuinpaikka. Siitä edetään kotimaan tasolle, ja lopulta uloimmalla kehällä on loput maailmasta. Ne asiat, jotka ovat sisemmillä kehillä, koskettavat meitä eniten ja ovat meille ne tärkeimmät. Ne tulevat iholle.

– Maailmanlaajuiset ongelmat, kuten korona, saattavat läpäistä nämä kehät ja tulla uloimmalta lähelle, kuten jos itse tai läheinen sairastuu vakavasti. Kaikki riippuu siitä, miten lähelle asiat tulevat. Minulla on tutkimustulosta siitä, että ne, jotka ovat eniten huolissaan maailman ongelmista, ovat useimmiten kaikkein hyvinvoivimpia. Heillä on varaa ja energiaa huolehtia toisista.

Monien tapaamiemme ihmisten elämässä on vaikeuksia arjen tasolla. Miten koota voimaa näiden asioiden painaessa?

– Valitettavasti elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, ja yhteisöllisyys on usein kadoksissa. Teette siinä todella arvokasta työtä, että osoitatte heille, että on ihmisiä, jotka välittävät heistä. Monet kokevat hyödyttömyyttä, pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää tilanteestaan, ja rinnalla oleminen ja kuunteleminen ovat vaikeissa elämäntilanteissa äärettömän tärkeitä asioita. Parhaiten ongelmia pystytään ratkomaan yhdessä. Monelle on myös arvokasta huomata, ettei ole tässä tilanteessa yksin, vaan on myös muita, jotka käyvät samanlaisia ongelmia läpi.

– Uhriutumista olen aina vieroksunut. Monesti ihmiset nähdään uhreina. Vaikka tarkoitusperät olisivat hyvät, sillä voidaan aiheuttaa pahaa huomaamattakin. Se, että voi pienin askelin kulkea toisen rinnalla, on paljon arvokkaampaa ja tehokkaampaa.

Ihmiset saattavat kokea myös painetta onnellisuuden tavoittelusta. Millainen on viestisi heille?

– Riittää, että on tyytyväinen, iloinen ja kiitollinen. Onnellisuuden ei tarvitse olla itseisarvo – meillä on paljon muita hyviä sanoja, joita käyttää. Olen käynyt Raamattua läpi näitä sanoja etsien. Mielenkiintoisesti Vanhassa testamentissa onnellisuus mainitaan monesti, mutta ei Uudessa… Siellä on sen sijaan iloa, kiitollisuutta ja toiveikkuutta sitäkin enemmän. Sanat ovat välillä hankalia. Monissa kielissä, suomessakin, onnellisuus on aiemmin merkinnyt hyvää tuuria – ja vasta myöhemmin se on saanut tämän nykyisen laajemman merkityksensä.

Olet tuonut kirjoissasi ja luennoissasi esille terveyden ja liikunnan merkitystä onnellisuudessa. Voitko avata tätä?

– Toki voi sairaanakin olla onnellinen, mutta hyvä kunto, liikunta, terveet elämäntavat, hyvät yöunet ja päihteiden vähäisyys tai – vielä parempi – niistä täysin kieltäytyminen edistävät psyykkistä hyvinvointia. Itse raittiina olen ilolla seurannut, miten nuorten parissa alkoholinkäyttö on viime vuosina vähentynyt.

Miten näet, että usko ja hengellisyys voi edistää onnellisuutta?

– Positiivinen hengellisyys on ehdottomasti iso voimavara. Ikävä kyllä sillä on myös kääntöpuolensa, ja osalla se kääntyy tuomitsevaan käyttäytymiseen. Tärkeämpää olisi olla ihmisistä aidosti ja rakastavasti kiinnostunut – ensin olisi parempi huolehtia omista synneistään, Markku pohtii ja jatkaa:

– Olen parhaillaan tekemässä kirjaa harhoistamme, niitä on tässä vaiheessa koossa viitisenkymmentä. Yksi näistä kiusallisista harhoista on moraalisen ylivoiman kokeminen. Siihen on helppo langeta. Vaikka emme sitä sanoilla toisi ilmi, niin ajatuksen tasolla koemme näin. Olenhan minä parempi kuin nuo ”pahemmat” syntiset. Ennakkoluulot ovat toinen asia, johon me kaikki kompastumme. Listaan kirjassa pitkän listan erilaisia ihmisryhmiä ja kysyn, että suhtaudutko kaikkiin aivan yhtä hyväntahtoisesti ja lämpimästi. Harva voi niin rehellisesti sanoa. Kysymys onkin, osaako pitää nämä ennakkoluulonsa kurissa. Se on tärkeintä.

Jumala on pitänyt kiinni

Emeritusprofessori Markku Ojanen on vakaumuksellinen kristitty, ja hän on myös kirjoittanut jonkin verran uskonnollista kirjallisuutta. Usko on ollut osa Markkua alusta asti.

– Eiköhän se tullut jo äidin kohdussa. En ole koskaan kyseenalaistanut Jumalan läsnäoloa. Jumalan olen kokenut aina armahtavaisena, ja se on ollut suuri tuki kaikissa oman elämän kivikoissa. Minulle on toki tutkijana annettu myös kysymisen armolahja, ja välillä eteen on tullut hyvinkin hankalia kysymyksiä. Uskoani on koeteltu monet kerrat. Vaan se on aina pysynyt järkähtämättömästi, sillä Jumala on pitänyt minusta kiinni.

Markku on todennut uskonsa ytimen kiteytyvän kahteen Jeesuksen vertaukseen, kertomukseen tuhlaajapojasta ja laupiaasta samarialaisesta.

– Nämä kaksi tarinaa ovat minulle erityisiä, Markku toteaa herkistyen.  – Jumalakuvaani kuuluu vahvasti armo. Nämä kertomukset välittävät sen.

Tiedustelen, miten hän pitää uskostaan huolta. Markku naurahtaa, että aina voisi olla parempi kristitty: – Kirkossa voisi useamminkin käydä, mutta kuuntelemme vaimoni kanssa radiosta tai netistä jumalanpalveluksen joka sunnuntai. Se kuuluu pyhäpäiväämme. Lisäksi meillä on hyvä kuukausittainen keskusteluryhmä. Vaikka tapaamme näin harvakseltaan, olemme ystäviä keskenämme ja viestittelemme. Luen myös pohdiskelevaa hengellistä kirjallisuutta. Hyvät kirjat ovat oikeita aarteita.

Markku on myös itse kirjoittanut uskontoon ja hengellisyyteen liittyvää kirjallisuutta. Lukusuosituksena hän haluaa tuoda esiin kirjansa Heikko ja vahva usko.

– Käyn siinä läpi useita asioita, jotka vaikuttavat heikentävästi ja vahvistavasti uskoon. Haluan antaa rohkaisua. Tämä on itselleni merkityksellinen kirja.

Iltapäivä on kulunut viihtyisästi hyvässä seurassa kirjaston mukavilla tuoleilla istuen. Aurinkokin paistaa edelleen, mutta jo alempaa. Tätä haastattelua ei voi lopettaa kuin yhdellä tavalla: kysyen, onko onnellisuusprofessori itse onnellinen.

– Olen usein vastannut, että olen onnellinen ihminen melankolisten ihmisten sarjassa, Markku hymyilee veikeästi ja jatkaa: – Kuten suurimmalla osalla meistä, perhe ja läheiset ovat onnellisuuteni lähde. Minulla vaimo ja kaksi poikaa. He ovat minulle ne kaikkein tärkeimmät.

– Kovasti nautin myös kirjoittamisesta. Olen myös klassisen musiikin suurkuluttaja. Suuret nimet, kuten Bach ja Brahms, kiehtovat tällaista ihmistä, jota ei ole itseään siunattu musiikin lahjalla. Onneksi kuitenkin musiikin kuuntelun ja arvostamisen lahjalla, Markku naurahtaa. – Liikunta on minulle myös tärkeää. Pelasin lentopalloa yli viisikymmentä vuotta, ja seuraan sitä edelleen televisiosta. Elokuvat ovat myös rakas harrastus, erityisesti vanhat Villin lännen elokuvat. Kirjahyllyssäni on runsaasti elokuvahistorian kirjallisuutta. Olen sen luontoinen, että kun kiinnostun jostain, niin menen aiheessa syvälle, Markku päättää hymyillen.

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä