Ensimmäinen jouluni

Moni joulu on monelle ensimmäinen – tavalla tai toisella. Nyt tutustumme kuuteen tällaiseen merkittävään jouluun.

Kuvat: Kirjoittajien kuva-albumit ja Sotahuudon arkisto

Jouluni slummissa

Ensimmäinen jouluni Slummikeskuksessa oli vuonna 1971. Olin lokakuussa muuttanut Porvoosta, jossa olin palvellut lastenkoti Ekebossa. ”Slummissa” kaikki oli outoa ja erilaista – niin oli joulunaikakin.

Olosuhteet olivat tosi vaikeat ja haasteelliset. Slummikeskuksen toimisto oli samassa keskustalon neljännen kerroksen huoneistossa, jossa johtajani brigadööri Irma Suojasalmen kanssa asuimme. Mitään varastotilaa ei ollut, joten joulunaikaan meidän kotimme toimi myös varastona. Pakettivuorten keskellä oli vain pienet käytävät, joita pitkin pääsimme liikkumaan. Talon toisessa rapussa oli pieni huone asiakkaita varten. Tavaroita kuljetettiin edestakaisin rappujen välillä. Lankapuhelin ja ovikello soivat lakkaamatta. Satojen ihmisten kohtaamiset ja elämäntilanteet pysähdyttivät sekä kyllä järkyttivät minua. Mutta myös se, että sain olla antajan paikalla jakamassa iloa, hyvää mieltä ja toivoa, oli minulle todella arvokasta ja vahvisti kutsumustani.

Joulupakettien vieminen kotiin oli uusi ja hyvä kokemus. En unohda, miten ihailin partiolaisten intoa ja iloa auttaa meitä tässä tehtävässä. Joulujuhlia järjestettiin monia, ja ne kaikki olivat kauniita ja arvokkaita. Valmistelimme juhlia huolella ja huomioimme osallistujat. Suurimmat juhlat olivat niin sanotut jakelujuhlat Temppelissä. Niitä pidettiin samana päivänä kaksi, ensimmäinen oli kello 11 ja toinen klo 16. Erityinen osa juhlaohjelmaa olivat siellä esiintyvät soittokunnat. Ensimmäisessä juhlassa soitti Kaartin soittokunta ja toisessa Poliisien soittokunta. Myös Pelastusarmeijan Koivurinteen lastenkodin lapset esittivät ohjelmaa. Juhlavieraita oli kummassakin juhlassa 500. Miten kaunis Temppeli olikaan! Komea kuusi ja pakettivuori lavan edessä, kukin ja kynttilöin koristeltu sali, pöydillä valkoiset liinat ja posliiniset kahvikupit hyvässä järjestyksessä. Kaiken tämän mahdollisti suuri vapaaehtoisten auttajien joukko.

Kun soittokunta soitti tuttua jouluvirttä ja tultiin viimeiseen säkeistöön, koko väkijoukko nousi seisomaan ja veisasi: ”Nyt Jumalalle kunnia...” Silloin tuntui kuin taivaallinen kuoro olisi ollut kanssamme. Siinä hetkessä joulun sanoma, rakkaus, oli vahvasti läsnä. Kun jouluevankeliumin sanoma julistettiin, sitä kuunneltiin hartaina. Monelle vieraalle se tilanne oli ehkä ainoa mahdollisuus kuulla joulun sanoma. Näitä hetkiä en unohda koskaan.

Kun olimme selviytyneet aattoiltaan, niin oli kotimmekin tyhjentynyt tavaroista. Pitihän omaakin kotia vähän siivota; sen tein aattoyönä. Sitten jouluaattona, kun johtajani luki jouluevankeliumin, minä raukka nukahdin siihen! Muistan sen häpeän tunteen. Vähän ajan kuluttua soi puhelin ja meille ilmoitettiin henkilöstä, jolla ei ollut mitään syötävää. Lähdin viemään hänelle ruokaa, kun raitiovaunutkin vielä kulkivat, mutta kun palasin takaisin, liikenne oli jo loppunut. Niinpä lähdin Töölöstä Arkadiankadulta kävelemään Kallioon Castréninkadulle. Kaikkialla oli hiljaista, joulun rauha oli laskeutunut kaupungin ylle. Rauha täytti myös sydämeni, sillä omistin parhaimman lahjan – Jeesuksen.

Tämän jälkeen sain vielä kokea 37 joulua Helsingin avohuoltoasemalla. Jokainen joulu oli erilainen, mutta kaikki ne olivat Herran siunaamia.

Raili Nurminen
majuri, eläkeupseeri

Toimituksen huomio: Slummikeskuksen nimi vaihtui myöhemmin avohuoltoasemaksi, ja nykyään se tunnetaan nimellä Pelastusarmeijan sosiaalipalvelukeskus eli Soppa.

Rakastavia kohtaamisia

Yhdeksänkymmentäluvun lama iski minuunkin kovasti. Rakennustyöt loppuivat, tuli aviero, sitä seurasi asunnottomuus, ja aineet tulivat kuvioihin.

Joulu teki tuloaan, ja kaihoisa mieli tuli yksinäisen miehen sydämeen. Värjöttelin Sörnäisten metroasemalla kylmässä, talvisessa säässä.  Nuori nainen asteli luokseni ja kysyi: ”Lähdetkö kahville?” Hän näki viluisen olemukseni. Totta kai hyväksyin tarjouksen, ja menimme metrolla keskustaan. Sain lämmintä juotavaa ja sämpylän.

Kahvittelun lomassa juttelimme ja tutustuimme. Hän oli opiskelija ja teki siinä sivussa vapaaehtoistyötä. Hän tiedusteli, viettäisinkö joulun hänen kanssaan, sillä hänellä ei ollut mitään joulusuunnitelmia.

Sain ihanan, lämpöisen joulun. Joulun ihme tapahtui kohdallani. Siitä alkoi pitkä yhteinen taival tämän nuoren naisen kanssa. Aineet jäivät elämästäni, ja se päätös on pitänyt. Aamen!

Haluan jakaa vielä toisen kauniin kohtaamisen, jonka olin kokenut ennen tätä. Kävelin illan hämärtyessä Hämeentietä pitkin kohti Hesaria. Asuntojen ikkunoista loistivat jouluiset valot. Olin koditon kulkija taipaleella, kaihon tunne tuli sisimpääni. Katukin oli hiljentynyt, juuri ketään ei näkynyt ulkona.

Minua vastaan tuli nainen nyssykkää kantaen. ”Hei, ottaisitko voileipiä? Nämä ovat Hurstin kodittomien joulujuhlasta ja ovat erittäin maukkaita.” Eihän tuosta voinut kieltäytyä. Hän huomasi, että minulta puuttui myös käsineet ja lakki. Hän toi minulle myssyn, kaulaliinan ja käsineet. Kyllä nyt kelpasi. Kiittelin kovasti, ja päätin mennä erääseen tuttuun, rauhalliseen rappuun lepuuttamaan jalkojani. Tiesin ovikoodin ja astuin sisään. Istahdin sisäpihan oven lähelle. Rapussa oli mukavan lämmin nojatessani patteria vasten.

Kuulin hiljaisia askeleita ylhäältä rapusta. Pieni, kumarainen mummo sieltä laskeutui. Olimme tavanneet aikaisemminkin. Nyökkäsin, ja hän nyökkäsi takaisin. Jouluinen rauha laskeutui minuun.  Mutustin voileipiäni, nautin hiljaisuudesta ja siitä tunteesta, että minusta pidettiin huolta. Taivaassa nähtiin tilanteeni. Kuten Jeesus sanoo: ”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää vaan tuomitkaa oikein.”

Cari Huovinen
pelastussotilas, Helsingin osasto

Seuraa tähteä

Ensimmäinen joulumme Virossa oli vuonna 2012. Perheemme oli asunut Tartossa viisi kuukautta. Nuorin tyttäremme syntyi joulukuun alussa. Niinpä meillä oli monenlaista totuteltavaa: uusi vauva, maa, kaupunki, työ. Emme tunteneet oloamme vielä kotoisaksi ja mukavaksi.

Talvi oli erittäin kaunis. Lunta oli paljon, sää oli aurinkoinen, taivas oli sininen. Tartto oli kirkkain ja säihkyvin valoin kauniisti koristeltu joulukauteen. Olimme kuin talven ihmemaassa.

Mutta todella ihmeellistä oli se, että Jeesus oli jälleen kerran juhlintamme keskipisteenä. Hän oli luonamme Georgiassa, ensimmäisenä joulunamme Virossa, ja Hän oli luonamme ensimmäisenä joulunamme Suomessa vuosi sitten. Asumispaikkojemme loistavat koristeet muistuttivat meitä tähdestä, joka johdatti tietäjät Jeesuksen luokse. Tietäjät kohtasivat matkallaan ongelmia ja odottamattomia asioita. He eivät tienneet, minne heidän matkansa päättyisi. Ehkä he olivat toisinaan yksinäisiä. He kuitenkin tiesivät, että jos he seuraisivat tähteä, se johdattaisi heidät Kuninkaan luo. ”…tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen.” Matt. 2:9.

Jumala jättää ”tähtiä” matkamme varrelle. Meidän täytyy vain haluta nähdä ne ja seurata. Totuus on, että voimme aina löytää Jeesuksen läsnäolon, jos pyrimme uskollisesti Hänen luokseen. Tänä jouluna toivomme, että seuraat ”tähteäsi” ja annat Jeesuksen olla joulujuhlan keskipisteenä!

David ja Anna Kotrikadze
majurit

Ensimmäinen jouluni äitinä

Vuonna 2018 juhlin joulua Suomessa äitinä ensi kertaa. Seitsemän aviovuoden jälkeen Jumala siunasi meitä ihmeellisesti, ja saimme ensimmäisen ihmevauvamme. Se oli meille tyttäremme kanssa todella erityinen joulu. Hän oli vasta kolmen kuukauden ikäinen. Koristelimme joulukuusen kauniilla koristeilla ja valoilla. Ystävät tulivat kotiimme juhlimaan kanssamme.

Lapsena en saanut koskaan viettää joulua, koska en syntynyt kristilliseen perheeseen. Juhlin joulua ensimmäistä kertaa 21-vuotiaana tultuani uskoon. Kiitämme Jumalaa siitä, että tyttäremme vietti ensimmäisen joulunsa jo kolmekuukautisena. Se on hyvin erityistä. Annoimme hänelle lahjoja innokkaina, vaikka hän ei ymmärtänytkään mitään siitä, mitä tapahtui.

Olemme hyvin kiitollisia Jumalalle siitä, että saimme juhlia Jeesuksen syntymää perheenä – emme vain kahden kesken, vaan rakkaan tyttäremme kanssa. Lahjat kuuluvat aina juhlintaan. Aviomieheni antoi minulle uutena äitinä olemisen lahjan. Suurin lahja on Herramme Jeesus Kristus.

Enkeli sanoi paimenille Luuk. 2:10–11: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Vaikka hän oli vasta vauva, kerroin hänelle, miksi vietämme joulua. Jeesus on tämän suuren juhlan aihe ympäri maailman. Jumala rakasti meitä niin paljon, että antoi meille parhaan lahjansa, Jeesuksen. Kuunnellessaan tarinaa hän hymyili ja heilutti käsiään ja jalkojaan. On aina ihmeellistä juhlia joulua perheen ja ystävien kanssa. Kun olin tuore äiti, sain ystäviltäni paljon lahjoja. Tuo vuosi on minulle aina tärkeä ja lähellä sydäntäni, koska saimme juhlia Jeesuksen syntymää ensimmäisen ihmeellisen vauvamme kanssa.

Smitha Chandran

Joulu Japanissa

Jos menee loppuvuodesta japanilaiseen kauppakeskukseen, saattaa erehtyä luulemaan, että Japanissa juhlitaan joulua niin kuin Suomessa. Kaupat vaihtavat Halloween-koristeensa joulukoristeisiin, pimeneviä iltoja ilahduttavat kausivalot, ja joululaulujakin voi kuulla – harvemmin kuitenkaan niitä Jeesuksesta kertovia.

Suomessa joulua monesti kritisoidaan kulutusjuhlaksi, mutta Japanissa se tuntuu olevan juuri ja vain sitä. Joulu ulottuu pääasiassa ostareille, eikä moni japanilainen juhli itse millään tavalla. Ne, jotka juhlivat, saattavat jouluiltana nautiskella mansikkakakkua tai uppopaistettua kanaa (Kentucky Fried Chickenin markkinointi 1970-luvulla loi tämän Japanille ainutlaatuisen jouluperinteen). Joissain kaupungeissa järjestetään joulutoreja, jotka näyttävät meille varsin tutuilta – ja se on tarkoituskin, koska ne jäljittelevät eurooppalaisia, yleensä saksalaisia, esikuviaan. Joistain ulkoisista samankaltaisuuksista huolimatta Japanissa jouluun ei liity suurta odotusta, hiljentymistä, joulumieltä tai edes vapaapäivää. Mutta miksi liittyisikään, kun joulu on vain ulkomailta pinnallisesti kopioitu kausituote.

Oikeastaan joulu tuntuu olevan lähinnä sitä, mitä Suomessa juhlitaan ystävänpäivänä. Monille täällä joulu on romanttinen juhla, jolloin voidaan antaa kumppanille lahja tai lähteä viettämään iltaa yhdessä hienoon ravintolaan. Silti on perheitäkin, joissa joulupukki tuo lapsille lahjoja. Pukki ei kuitenkaan kömmi savupiippua pitkin, koska japanilaisissa taloissa ei yleensä ole savupiippuja, mutta hän osaa ilmestyä tyhjästä kuin haamu. Japanissa ei siis ole koko kansaa yhdistäviä jouluperinteitä, vaan ihmiset poimivat itselle sopivia, hauskoja tapoja.

Minulle joulu on ennen kaikkea perhejuhla. Koen, että suomalaista joulua lähin juhla Japanissa on uusivuosi, jolloin hiljennytään viettämään aikaa perheen kanssa. Toimistot suljetaan, ja koti koristellaan perinteisin tavoin. Joulusiivouksen sijaan uuden vuoden siivous on tärkeä perinne. Telkkarin ääreen ei kokoonnuta katsomaan Joulupukin Kuumaa linjaa, vaan vuodesta 1951 asti järjestettyä musiikkikilpailua. Lapset saavat rahalahjoja, perhe saattaa käydä buddhalaisessa temppelissä tai shintolaisessa pyhäkössä, ja ruoka on tietenkin tärkeässä roolissa. Eikö kuulostakin tutulta?

Milka Lippo

Ensimmäinen joulu ilman vanhempia

Jos jotakin tekee kahdesti, siitä tulee jo tapa. Kun sitä on tehnyt kymmeniä kertoja, kyseessä on perinne, jota voi olla vaikea murtaa. Joulu on erityisesti perinteiden aikaa. Perheessämme joulunvietto alkoi aina joulurauhan julistuksella. Sitä seurasivat kuusen koristelu, jouluruokailu kaikkine herkkuineen ja lapsuudessa kuumeinen joulupukin odotus. Meidän lasten aikuistuttua ja perhetilanteen muuttuessa pyrimme kuitenkin aina kokoontumaan ainakin yhtenä päivänä yhteiseen joulunviettoon.

Aloitettuani työskentelyn Pelastusarmeijassa jouluni ovat täyttyneet lukemattomista joulujuhlista ja Joulupadasta kaikkine yksityiskohtineen. Tästä huolimatta johonkin väliin onnistui aina sovittaa perheen yhteinen joulunvietto. Vanhempieni ikääntyessä näistä tuli entistä tärkeämpiä.

Toissavuonna ensimmäistä kertaa joukosta puuttui äiti. En silloin tiennyt, että joulu jäisi myös isäni viimeiseksi. Onnistuimme kuitenkin poimimaan perinteistämme parhaat palat yhteiseen joulunviettoon. Lahjoja jaettiin, ja joulupöydässä oli syötävää niin, että tila melkein loppui kesken.

Viime jouluna havahduin uudenlaiseen todellisuuteen. Kalenteri oli kyllä täynnä, mutta ensimmäistä kertaa ei ollut perheen joulua yhteensovitettavaksi. Oli aika pysähtyä miettimään, mikä omassa joulussani on tärkeintä ja millaiseksi haluan sen rakentaa. Huomasin, etten kaipaa ympärilleni tavaraa enkä juurikaan joulukoristeita. Jouluseimi oli paikoillaan ja pari kynttilää ikkunalla.

Jouluaattona töiden päätyttyä lähdin viemään kynttilöitä haudalle. Kirpeässä pakkasilmassa kävelin pimeällä hautausmaalla ja katselin kynttilöiden tuiketta ympärilläni. Ei ollut kiire mihinkään. Mietin ensimmäisen joulun paimenia kedolla lampaidensa kanssa. Samanlaisessa pimeässä yössä heille ilmestyi enkeli ilmoittamaan ilosanoman Vapahtajan syntymästä. – Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa, lauloivat enkelit.

Siinä on joulun ydin. Huolimatta siitä, kenen kanssa joulun vietän tai mitä jouluperinteisiini kuuluu, joulu ei ole suorittamista, vaan saan vastaanottaa Jumalan joululahjan koko maailmalle. Kaikkein tärkein ei ole muuttunut mihinkään.

Kati Kivestö
majuri

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä