Elämäni näkörajoitteisena kristittynä

Tässä kahden haastattelun kokonaisuudessa tutustumme kahteen mieheen, joiden elämäntarinoissa on paljon yhteneväisyyksiä. Molemmat ovat näkövammaisia verkkokalvon pigmenttirappeuman seurauksena, kouluttautuneet hierojiksi ja koko sydämeltään kristittyjä. Millaista elämä ja uskonelämä on elämää rajoittavan fyysisen tekijän kanssa?

Usko tuo toivoa

Petri Huttunen on Keski-Uudellamaalla asuva hieroja, kuntohoitaja ja kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa tarjoava terapeutti. Heikkenevä näkö on jatkuvaa luopumista, mutta hänellä on kuitenkin myönteinen elämänasenne, jossa usko on iso, vaikuttava tekijä.

Joka päivä kokee jotakin uutta! Tänään on ensimmäinen kerta, kun Sotahuudon haastattelu tehdään hierontapöydältä käsin. Petri Huttusella on työhuone Keravalla, aivan Kauppakeskus Karusellin kupeessa. Tapaamme ensin ostoskeskuksessa, jonne hän saapuu avustajakoiransa Ymmin kanssa. Ymmi on musta labradorinnoutaja, joka näyttää ystävälliseltä, mutta määrätietoiselta.

– Ymmi on tavallinen lemmikki, kunnes valjaat laitetaan päälle. Silloin ollaan töissä, Petri sanoo hymyillen.

Kävelemme muutaman kymmenen metrin matkan Petrin työhuoneelle. Siellä hän pyytää ottamaan paidan pois ja siirtymään hierontapöydälle. Hän on luvannut avata toimittajan päätetyöskentelystä jumittuneita niska- ja hartialihaksia. 

– Kyllä täällä pingotusta on, hän toteaa, ja osaavat kädet alkavat työstää niskanseutua. Hieronnan lomassa käymme läpi Petrin tarinaa. Tietämättäni olen tehnyt ajanvarauksen juhlapäivälle.

– Tänään tuli juuri 54 vuotta mittariin! Petri kertoo, että vuosien varrella hän on ehtinyt asua monessa paikassa:

– Yhdellätoista paikkakunnalla kahdessa eri maassa: Vahdolla, Ylämaalla, Kiteellä, Pieksämäellä, Mikkelissä, Espoossa, Helsingissä, Lappeenrannassa, Keravalla ja nyt Järvenpäässä. Olen asunut myös Ruotsissa Upplands-Brossa. Joskus olen todennut, etten ole mistään kotoisin, mutta ystäväni korjasi, että olet kotoisin sieltä täältä, Petri naurahtaa.

Viimeiset 18 vuotta Petri on asunut Keski-Uudellamaalla. Pääsyy Keravalle muuttamiselle oli, että Petri ja hänen silloinen vaimonsa halusivat lapset kristilliseen kouluun. – Myös työllistyminen oli minulle täällä helpompaa.

Hierontaa ja terapiaa

Hierontapöydällä keskustelu suuntautuu luontevasti hänen työhönsä. Keskeytetyn lukion jälkeen hän oli vuoden töissä vanhainkodissa. Ajatus hierojan työstä kirkastui silmälääkärillä.

– Unelmani oli tulla puolustusvoimien upseeriksi. Hän ilmoitti, etten näköni vuoksi pääse sinne. Se sai pohtimaan, mitä voisin tehdä. Opiskelin hierojaksi, ja siitä valmistuttuani jatkoin kuntohoitajaksi, se työ on periaatteessa vähän kuin hieronnan ja fysioterapian välimuoto.

22-vuotiaana Petriin iski ammatinvalintakriisi.

– Haluanko tehdä tätä työtä oikeasti? Olin päiväkodissa työkokeilussa pari viikkoa, mutta totesin, etten lähde murtamaan muureja. Vaikka heikkonäköisenä pääsisin opiskelemaan alaa, ei ole takeita palkkaako kukaan työnantaja, ja jos palkkaisi, miten lasten vanhemmat suhtautuisivat. Kun olin vuosia ollut jo hierojana, toimin kyllä jonkin aikaa ekaluokkalaisten iltapäiväkerhon ohjaajana. Vanhemmat tiesivät, että olin heikkonäköinen, eikä se ollut missään vaiheessa ongelma. Olen kyllä kaikki nämä vuodet pitänyt työstäni.

Pari vuotta sitten Petri päätti opiskella kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa, sillä kokopäiväinen hierontatyö on alkanut käydä käsille fyysisesti raskaaksi.

– Se toisi vastapainoa. Minulla on teoriaopinnot suoritettuna, mutta lopputyö on vielä tekemättä.

Pyydän Petriä kertomaan, millaista on kristillinen ratkaisukeskeinen terapia:

– Psykoterapia jaetaan nykyään noin kolmeenkymmeneen eri osaan, kuten kognitiiviseen terapiaan ja musiikkiterapiaan. Tämä on lyhytterapiaa, joissa käyntejä on normaalisti kolmesta viiteen. Tässä yleensä ratkotaan sellaisia käytännönläheisempiä ongelmia, ei vakavampia mielenterveyden ongelmia. Koulutukseni ei anna valmiutta vastaanottaa Kela-asiakkaita. Kristillisyys näkyi koulutuksessani painotuksena kristilliseen elämänkatsomukseen ja arvoihin. Esimerkiksi istunto saatetaan aloittaa rukouksella.

Olen myös utelias sen suhteen, milloin Petri kokee onnistuneensa työssään:

– Silloin kun asiakas on tyytyväinen. Kun hän varaa uudelleen ajan, voin kokea onnistuneeni.

Jatkuvaa luopumista

Petrin kädet käyvät läpi kipeitä kohtia ja päätäni kuumottaa. Veri kiertää jälleen. On aika nostaa puheeksi Petrin näkörajoite. Ollakseni tahdikas tiedustelen, mitä termiä hän itse käyttää.

– Itse käyttäisin termiä näkövammainen. Mielestäni on hassua, jos se koetaan loukkaavaksi. Itse en tunne yhtään sokeaa, joka loukkaantuisi siitä, että heitä kutsuu sokeaksi tai näkövammaiseksi. Joskus olen kutsunut itseänikin puolisokeaksi, Petri hymähtää.

Hänellä on retinis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Se on perinnöllinen tauti.

– Minulla todettiin se viisitoistavuotiaana. Muistan jo lapsena käyneeni silmälääkärillä, sillä olin vanhemmilleni mökillä sanonut, että voisivatko he pitää minua kädestä kiinni, kun en näe hämärällä. Tätä on ollut suvussa, ja äidinäidinisä oli kuollessaan sokea. Tauti periytyy väistyvän geenin periaatteella, ja se saattaa hypätä useammankin sukupolven yli. Kävin itse asiassa vasta viime kesänä geenitesteissä, ja minulta löytyi kaksi geeniä, jotka merkitsevät tätä sairautta. Toista niistä ei ole löydetty keneltäkään muulta Suomessa. Toki kaikki tätä sairastavat eivät ole geenitesteissä käyneet, Petri pohdiskelee.

Verkkokalvon pigmenttirappeumassa tila on pysyvä ja näkö heikentyy iän myötä.

– Skaala voi olla todella laaja. Yksi ei näe lainkaan parikymppisenä, toinen voi kahdeksankymppisenä lukea lehteä omin silmin. Sanon omin silmin, koska kyllä minäkin pystyn kuuntelemalla ”lukemaan” lehtiä puhelimen sovellusten avulla. Nyt viisikymppisenä näen vielä hiukan. Esimerkiksi älykellostani erotan kellonajan katsoessani läheltä. Monet apuvälineet ovat mahdollistaneet asioita, joita ei aiemmin olisi voinut tehdä.

Suurin shokki diagnoosissa oli Petrille se, ettei hän päässyt toivomalleen uralle puolustusvoimiin. Muutoin taudin hyväksyminen on ollut hidasta, jatkuvaa luopumista.

– Aiemmin pelasin lentopalloa, squashia ja salibandya, mutta ne on täytynyt jättää taakse. Joskus olen pohtinut, olisiko helpompaa, jos sokeutuisi kokonaan. Ei tarvitsisi elää sen jatkuvan luopumisen kanssa. Se on henkisesti raskasta. Kuitenkaan en ole koskaan kokenut, että peiton alle jääminen olisi hyvä vaihtoehto. Parempi on sopeutua kulloiseenkin tilanteeseen. Pakkohan se on ollut, Petri myöntää.

Monesti puhutaan, että yhden aistin puuttuessa muut herkistyvät. Hän allekirjoittaa tämän osittain: – Monia asioita prosessoin enemmän kuuloaistin välityksellä. Monet sanovat, että hierojan työ on sokealle hyvä, koska tuntoaisti on herkempi. Tätä en täysin allekirjoita. Jos näkevä haluaa tehdä hierontatyötä, samalla tavoin hän voi tuntea asiat hierottavan kehosta.

Spontaania huomioimista

Ymmi nukkuu huoneen nurkassa, hiljainen hengitys kuuluu taustalla. Kysyn Petriltä, miten kauan hänellä on ollut avustajakoira.

– Vuoden verran. Pärjäisin kepinkin kanssa vielä, mutta kyllä hän helpottaa kulkemista. Varsinkin kun kaduilla on paljon noita sähköpotkulautoja. Koira kiertää ne sujuvasti, kun itse havaitsisin ne vasta aivan kohdalla. Alussa oli haaste oppia luottamaan koiraan, mutta kyllä Ymmi aina teoillaan jotain aivan tarpeellista ilmaisee, Petri toteaa hymyillen.

Henkilöavustajat ovat vaikeavammaisten subjektiivinen oikeus. Minimimäärä on kolmenkymmentä tuntia kuukaudessa. Petrillä avustajia on neljä.

– Minulla on käytössä työnantajamalli. Toimin avustajille työnantajana, vaikka hyvinvointialue käytännössä maksaa palkat. Avustajat auttavat kodin siisteyden ylläpitämisessä, mutta myös esimerkiksi yrityksen kirjanpidollisissa tehtävissä.

Yhteiskunnan ja ihmisten asennoituminen näkövammaisuuteen on Petrin mielestä melko hyvää, mutta myös parannettavaa löytyy:

– Moni asia on tehty visuaaliseksi. Kun puhutaan esteettömyydestä, sillä tarkoitetaan usein esteetöntä kulkemista pyörätuolilla. Liikkuminen ei tarkoita samaa heikkonäköiselle. Esimerkkinä puut kävelytien varrella, niiden oksat eivät saisi tulla jalkakäytävälle, mutta tällainen esteettömyys ei ainakaan Järvenpäässä toteudu. Positiivista on, että julkisissa tiloissa on entistä enemmän esimerkiksi hissejä, joissa on ääniavustus.

Entä me kanssaihmiset?

– Joskus kaipaan sitä, että näkevät tarjoaisivat rohkeammin apua. Olen seissyt Helsingin rautatieasemalla opaskoiran kanssa eksyneen näköisenä, ja noina hetkinä olisin arvostanut kovasti, jos joku olisi tarjonnut apua. Toki kysymällä olen aina saanut neuvoja, mutta avun tarjoamista ei tarvitse pelätä. Spontaani huomioiminen olisi tervetullutta, Petri vinkkaa.

Usko luo toivoa

Hieronta alkaa olla lopuillaan. On ihmeellistä, mitä taitavat kädet saavat aikaiseksi. Petri kannustaa minua varaamaan ajan paikalliselta hierojalta. – Ei kannata turhaan kärsiä, Petri huomauttaa.

Kärsimykseen hyvä lääke on myös usko – se on Petrin elämässä ollut toivoa luova voima.

– Isänäitini oli esirukoilija eläessään. Täyttäessäni kaksitoista muutimme Mikkeliin. Siellä pelasin lentopalloa paikallisen evankelisluterilaisen seurakunnan nuorisotyössä. Ennen treenejä rukoilimme, ja esimerkiksi kiroilua ei suvaittu. Jos joltakin pääsi ärräpää, kaikki tekivät kymmenen punnerrusta. Nykyään se olisi simputusta, mutta en silloin mitenkään kokenut sitä pahana.

Rippikoulun jälkeen Petri kävi seurakunnan nuortenilloissa. Kotoa muuttoa seurasi hengellisesti hiljaisempi kausi. Sitä kesti vuoteen 1993, jolloin Petri oli ollut vuoden verran naimisissa lastensa äidin kanssa. Nuoripari kävi paikallisessa Oulunkylän seurakunnassa kysymässä nuorten aikuisten toiminnasta.

– Siellä kokoontui nuorten aikuisten ryhmä joka toinen lauantai. Aluksi meitä saattoi olla vain kolmesta viiteen paikalla, mutta parhaimmillaan meitä oli yli 30. Vuonna 2000 muutimme Ruotsiin ja kävimme siellä Arkenin Raamattukoulua. Se oli hengelliselle elämälleni mullistavaa. Joku onkin sanonut, että kun olet vuoden raamattukoulussa, se vastaa 30 vuotta seurakunnassa, Petri naurahtaa.

Suomeen palattuaan Petri on ollut erilaisissa seurakuntayhteyksissä niin evankelisluterilaisessa kuin vapaissa suunnissa. Tänä keväänä hän liittyi Järvenpään Vineyard-seurakuntaan.

– Käyn myös Arkenin parantumispäivillä. Viime lauantainakin olin siellä tiimin mukana rukoilemassa. Arkenin raamattukoulun ajoista on jäänyt tällainen hyvä yhteys.

Seurakuntayhteyden lisäksi hän kuuntelee puhelinsovellusten kautta Raamattua.

– Minulla on usein tapana kuunnella Raamattua järjestelmällisesti läpi. Siellä on monia upeita, lohdullisia kohtia, jotka koskettavat siinä hetkessä. Esimerkiksi psalmit 23 ja 91 ovat hyvin lohdullisia. Rukoilu on myös tärkeää. Joskus sitä saattaa ihan huomaamatta laskeutua rukoukseen, Petri sanoo lämpöä äänessään.

Lähtiessäni esiin nousee vielä yhteys, jonka kautta olimme saaneet kuulla Petristä. Hän ja territoriomme johtaja, everstiluutnantti Esa Nenonen ovat tuttuja vuosikymmenten takaa. He olivat nuorina poikina 80-luvun lopulla hetken töissä samassa vanhainkodissa. Viimeksi he ovat vaihtaneet kuulumisia syksyllä.

– Tuolloin mieleeni muistui, miten halusin nuorena toimiupseeriksi. Pohdin mielessäni, jos joskus joudun näkövamman takia työstäni luopumaan, olisiko tässä johdatuksen tynkää, Petri naurahtaa.

Kätellessämme hyvästiksi Petri sanoo vielä: – Toivottavasti tämä avasi näkövammaisten maailmaa ja loi rohkeutta kohdatessasi eksyneen näköisen henkilön valkoisen kepin tai opaskoiran kanssa. Rohkeasti vain kysymään, tarvitseeko hän apua. Ne ovat tällaisia tavallisia arjen siunattuja kohtaamisia.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille

76-vuotias Mikko Voutilainen on Pelastusarmeijan Kuopion osaston siviilijäsen. Ensimmäinen yhteys Armeijaan on syntynyt jo puoli vuosisataa sitten… hierontapöydällä! Pelastusarmeijan lisäksi työ muiden näkövammaisten hyväksi on ollut Mikon sydämellä.

Tarkoituksenani on tavata Mikko Voutilainen ja hänen henkilökohtainen avustajansa Johanna Kuopion osastolla. On syksyn myrskyisin päivä, ja vettä tulee vaakasuunnassa. Huolestun, mahtavatko he päästä kuivin jaloin ja vaattein perille. Pian osastolle saapuvat hymyilevät ja kuivat Mikko ja Johanna, sillä osastonjohtaja, majuri Tero Saajoranta oli huomaavaisesti tarjonnut heille autokyydin.

Istumme kahvin ja marjapiirakan äärelle. Mikko kertoo eläköitymisensä jälkeen muuttaneensa Kuopioon ja asuneensa täällä yksitoista vuotta.

– Olen syntynyt Varpaisjärvellä, kuutisenkymmentä kilometriä Kuopiosta pohjoiseen, joten olen sielultani savolainen. Tämä on ollut eräänlainen kotiinpaluu. Tosin seiniin minä en ole rakastunut, vaan ihmisiin.

Rakkaus toikin Mikon Kuopioon.

– Täältä löytyi rouvani Tarja. Taivaan isä antoi minulle näkevän rouvan vielä vanhemmilla päivilläni! Jäädessäni leskeksi sanoin Herralle, että jos annat minulle kumppanin, niin toivoisin, että hän olisi näkevä. Se helpottaisi taivaltani. Herran kuuli toiveeni, Mikko hymyilee muikeasti.

Myötätuuleen elämän merillä

Mikko on kotoisin Varpaisjärveltä. Hänen kolme veljeään asuu edelleen seudulla. Mikon äiti nukkui pois viime vuonna miltei sadan vuoden ikäisenä. Huono näkö vaivasi Mikkoa jo lapsena.

– Hämärässä en ole koskaan nähnyt mitään. Kansakoulussa en nähnyt, mitä opettaja kirjoitti taululle. Onneksi kuitenkin opettajan puheet ovat jääneet mieleen. Taivaan isä on muististani pitänyt hyvää huolta näihin päiviin saakka.

Kaksikymppisenä Mikolla todettiin retinitis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Hän oli tuolloin Mikkelin Karkialammella sotaväessä.

– Siellä lääkäri totesi, että minulta on näkö kadonnut kahdeksankymmentäprosenttisesti, ja he lähettivät minut kotiin. Sain vapautuksen. Lähdin 1969 Helsinkiin näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hieronta-alaa. Samoihin aikoihin menin myös naimisiin ensimmäisen rouvani Hilkan kanssa. Vaimoni oli myös sokea, sillä hän oli menettänyt näkönsä kymmenenvuotiaana aivokasvaimen jäljiltä.

Nuoripari muutti 70-luvun alussa Tampereelle, jossa Mikko oli fysikaalisen hoitolaitoksen palveluksessa. Myös pelastusarmeijalaisia kävi siellä Mikon asiakkaina.

– He antoivat minulle ensikosketukseen Armeijaan. Lennart ja Mirjam Nurminen, Rauni Lainiala, Aune Turunen… he olivat näitä alkuvuosien tärkeitä ihmisiä. Olen päässyt viisi kertaa matkustamaan Israeliin, ja niistä retkistä kahdella Mirjam ja Lennu (Lennart) olivat mukana. Niistä matkoista on monia rakkaita muistoja.

Ajan kuluessa Mikko perusti oman yrityksen ja myöhemmin jäi freelanceriksi. Vuonna 1998 Mikko jäi leskeksi ja päätti myös työuransa.

– Siirryin tekemään näkövammaistyötä seurakuntayhtymälle Tampereella. Evankelisluterilainen kirkko hankki näkövammaisille toimitilan nimeltään Myötätuuli. Siellä toimin isännän tehtävissä.

Mikko muistelee Myötätuulen aikoja lämmöllä. Myötätuulen toiminnassa Mikko oli vuoteen 2012 asti, kunnes muutti Kuopioon.

– Ne olivat hyviä vuosia. Vaimoni oli ennen kuolemaansa myös aktiivisesti Myötätuulen valmisteluissa mukana. Halusimme luoda hyvän ja turvallisen tilan näkövammaisille. Isännän tehtävissä pääsin vetämään miestenryhmiä. Käytin Lennulta oppimaani tapaa aloittaa tapaamiset aina laululla ”Päivä vain, ja hetki kerrallansa”. Uskontunnustus, Isä meidän ja Herran siunaus olivat aina myös osa piirejämme. Kultaisen säännön opettelimme, eli ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12). Myös Jumalan ”puhelinnumero”, eli psalmi 50:15 talletettiin muistiin: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ajatuksena oli, että nämä jäisivät piirissä kävijöiden mieleen ja sydämeen.

Sökö mikä sökö

Kuten aiemmin mainittu, Mikko on elänyt näkörajoitteen kansa koko elämänsä. Varmistan myös Mikolta, mitä termiä hän itse käyttää.

– Näkövammaisuus on lempeämpi ilmaisu, mutta koska en näe mitään, koen olevani sokea.

Hän on aina hyväksynyt näkövammaisuutensa, mutta kerran myöhemmällä iällä hän kävi lääkärillä sillä mielellä, että olisiko lääketieteen kehittyessä kuitenkin jotain tehtävissä.

– Silmälääkäri totesi yksikantaan: ”Sökö mikä sökö.” Siihen loppui arvuuttelu, Mikko naurahtaa.

Mikon näön tilanne säilyi kauan samanlaisena, kunnes heikentyminen alkoi kiihtyä 90-luvun lopussa.

– Viimeiset viisitoista vuotta näköni on periaatteessa sitä tasoa, etten esimerkiksi pysty sanomaan, onko täällä nyt valot päällä vai ei, Mikko selventää. Hän on tottunut liikkumaan sokeana, ja tutussa ympäristössä liikkuminen käy hyvin, mutta vieraat paikat ovat haasteellisia. Samoin jos huonekalujen paikkoja tutussa paikassa siirretään, siitä on tärkeää saada tietää.

– Viimeksi toissailtana löin otsani seinään törmätessäni tuoliin. Onneksi tuossa etuakselilla on sen verran täytettä, että se pehmensi iskua, Mikko toteaa vekkulisti.

Avustajat arvokkaita

Mikon mukana on henkilökohtainen avustaja Johanna.

– Olen reilut viisi vuotta avustanut Mikkoa. Olemme jo tulleet tutuiksi, Johanna sanoo ja katsoo hymyillen Mikon suuntaan.

– Johanna kertoo minulle pienimmistäkin kuopista, esteistä ja rotvallin reunoista, kun kuljemme kadulla. Kaupat ovat myös haasteellisia paikkoja, kun niissä on kapeita käytäviä. Niissä Johanna käy usein itsekseen kauppalistani kanssa.

Mikko ja Johanna tapaavat pari kertaa viikossa, viisi tuntia kerrallaan.

– Hoidamme päivittäisiä asioita, käymme kaupassa, ja Mikon harrastetoiminnassa olen mukana. Olen myös Mikon mukana lehtimyynnillä ja joulupatakeräyksessä, Johanna kertoo.

– Johanna on myös hyvin taitava tietokoneen kanssa. Minä sanelen viestini tietokoneen puhesyntetisaattorin avulla, ja Johanna muokkaa sanomani lähetettävään muotoon.

Mikolla on Johannan lisäksi mies-avustaja, jonka kanssa hän käy salilla. Hänen kanssaan yhteistä aikaa on 15 tuntia kuukaudessa, Johannan kanssa 40 tuntia.

– Ideaalitilanne olisi, jos voisin joka arkipäivä saada apua kolme tuntia päivässä. Se auttaisi yllättävissä asioinneissa. Tämä on nyt työn alla.

Tiedustelen Mikon tuntemuksia yhteiskunnan ja ihmisten asennoitumisesta näkövammaisuuteen.

 – Emme ole enää toisen luokan kansalaisia. Hyvinvointialueen taksikuljetukset ovat olleet hyvä palvelu, ja henkilökohtainen avustajapalvelu on ollut minulle elintärkeä. Ihmisten yleinen suhtautuminen on ehdottomasti parantunut. Usein minulta tullaan kysymään, tarvitsenko apua. Kerran eksyin matkalla tänne osastolle. Kysyin ohikulkijalta, ja hän totesi, että tuossahan se on, Mikko naurahtaa. – Joskus minulla on paha päivä, mutta olen yrittänyt olla purkamatta huonoa oloa toisiin. Sitä olen opetellut.

Yksi viesti Mikolla on näkeville – katse pois älylaitteista kadulla kulkiessa! Vaaratilanteita syntyy, kun näkevät eivät keskity ympäröivään maailmaan.

– Se tosiaan harmittaa, kun nuoriso ja aikuisetkin vahtaavat kännyköitään ulkona liikkuessaan. Minä kun avustajani kanssa olen vähän kuin ylileveä kuljetus, Mikko naurahtaa.

Hengen sadetta Armeijassa

Palataan vielä Mikon uskonelämään. Ensikosketuksen Pelastusarmeijaan – kirjaimellisesti – Mikko sai kohdatessaan armeijalaisia 70-luvulla hieronta-asiakkaina. He kutsuivat mukaansa osastolle kokouksiin, tilaisuuksiin ja myyjäisiin. Siitä alkoivat monet pitkät, hyvät ystävyydet. Kovemmin Jumala alkoi kutsua Mikkoa luokseen vuonna 86.

– Kun ensimmäisen vaimoni isä sairastui haimasyöpään, se sai minut pohtimaan, mitä on olemassa tämän maallisen elämän jälkeen. Noihin aikoihin Kansan Raamattuseura järjesti Ilosanoma-risteilyjä Helsingin ja Tukholman välillä. Siellä oli evankelistoja, kuten Kalevi Lehtinen, Erkki Leminen ja Elina Heinonen. He olivat hyvin puhuttelevia. Noilla reissuilla löysimme Jeesuksen elämäämme. Pohdimme, missä alkaisimme käydä seurakuntayhteydessä. Vaimoni Hilkka halusi paikkaan, johon hänellä olisi mahdollisuus mennä omin avuin. Vanhat tuttavamme Lennu, Mirjam ja muut palasivat mieleemme, ja päätimme alkaa käymään Armeijalla.

– Armeijassa puhe osui suoraan sydämeen, ja saimme kasvaa uskossamme. Leskeksi jäädessäni huomasin, että vaikka välillä oli olo, ettei jaksaisi lähteä kokouksiin, niin ne olivat kuitenkin aina niitä parhaimpia hetkiä. Paholainen yritti vaan laiskuudella jallittaa, Mikko sanoo hymyillen.

Nykyisin Mikko on aktiivinen siviilijäsen Kuopion osastossa.

– Muuttaessani Kuopioon rouvani Tarjan kanssa yhteen oli iloinen yllätys, että Pelastusarmeijan osasto oli tässä nurkilla. Silloin se oli vielä kiinni, mutta pian se ilokseni avattiin uudelleen. Majuri Pirjo Mikkonen oli ensimmäinen osastonjohtaja tuolloin – paljon lämpimiä terveisiä Pirjolle.

Mikko arvostaa sitä, miten kaikki otetaan Armeijassa samanarvoisesti vastaan:

– Monissa isoissa yhteisöissä saa olla itsekseen, siksi arvostan kovasti, että täällä tullaan aina lämmöllä kyselemään kuulumisia. Toivonkin, että tällainen ystävällisyys muuttaisi nämä sateet hengen sateeksi, joka täyttäisi salin. Sitä rukoilen, Mikko sanoo sadepisaroiden edelleen rummuttaessa voimalla osaston ikkunoita vasten.

Muista muistaa

Mikko on myös hyvin ahkera Sotahuudon myyjä.

– Kun Pirjo oli täällä johtajana, aloitin Sotahuudon myynnin. Tätä nykyä olen Sokoksen ruokaosaston edustalla Johannan kanssa. Se on hyvä paikka, ja ihmiset ovat jo oppineet tunnistamaan minut. Jos en ole ollut myymässä lehtiä vähään aikaan, niin ihmiset kysyvät, miksei sitä ei olla oltu työpaikalla, Mikko naurahtaa.

– Hienoimpia hetkiä myynnillä ovat olleet ne, kun nuoret isät ja äidit opettavat pikkulapsiaan laittamaan lantin keräyspurkkiin. Ne ovat hyvän mielen hetkiä.

Mikko käy kokouksissa, ja kotona hän kuuntelee raamattutuntiäänitteitä sekä Raamattua tietokoneen kautta.

– Jos on oikein mieli maassa, kuuntelen Lauri Hallikaisen ja Hannes Tiiran äänitteitä linnuista. Tuolloin annan ajatusten vain lentää.

Mikko muistuttaa, että rukoilu ja ihmisten muistaminen on tärkeää:

– Puhelimitse haluan muistaa ihmisiä heidän nimi- ja syntymäpäivinään. Kerran laitoimme Tarjan kanssa eräälle mammalle Varpaisjärvelle kortin, jossa oli teksti ”Jeesus rakastaa sinua”. Takapuolelle kirjoitimme ”Olet meille todella tärkeä. Taivaan isä sinua runsaasti siunatkoon”.  Saatuaan kortin hän soitti meille ja kertoi juuri aamulla pohtineensa, ettei ole kellekään merkityksellinen eikä Jumalakaan häntä rakasta. Kun se kortti tuli, se oli juuri se viesti, jota hän tuolloin tarvitsi. Hän pitää sitä korttia esillä muistuttamassa Jumalan rakkaudesta. Joten muistutan, että vanhoja ihmisiä kannattaa aina muistaa. Toivon, että saan itsekin kokea tällaista muistamista sitten vanhana, Mikko painottaa hymynkareen kera.

Lähtiessäni jatkamaan matkaa Mikko haluaa vielä muistuttaa kultaisesta säännöstä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

– Elämä on juuri näin vaikeaa tai helppoa. Jumalan siunausta!

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä