Ei ole ihmistä, jota ei kannattaisi auttaa

Ari ”Huli” Huldén on päihdekuntoutujien vertaisohjaaja, Homeless Academy ry:n toiminnanohjaaja ja asunnottomien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen maajoukkueen manageri. Ari Huldén on kulkenut pitkän matkan päihde- ja asunnottomuuskierteestä toisten samassa tilanteessa olevien auttajaksi ja yhteisöterapian puolestapuhujaksi.

Tänä päivänä Ari ”Huli” Huldén on onnellinen 58-vuotias poikamies Helsingin Kalliosta.

– Elän hyvää elämää. Minusta ei ole tullut rikasta ja kuuluisaa, mutta minulla on arvokasta tekemistä.

Arvokkaalla tekemisellä Ari tarkoittaa sellaisten kanssakulkijoiden auttamista, jotka käyvät läpi niitä asioita, joita hän on itse kokenut. Ari tarjoaa tukea päihdekuntoutujien vertaisohjaajana Suojatie ry:ssä, Homeless Academy ry:n toiminnanohjaajana ja asunnottomien jalkapallon MM-kisojen maajoukkueen managerina.

Arin tie nykyiseen tilanteeseen ei ole ollut mutkaton eikä helppokulkuinen. Nuorena koettu syrjäytyminen vei Arin vuosikausien päihdekierteeseen, mikä lopulta johti asunnottomuuteen.

– Koin nuoresta asti eriarvoisuutta. Vanhempani olivat päihteidenkäyttäjiä, koin huostaanoton ja laitoksessa kasvamisen. Minulla oli paljon pelkoja siitä, että kelpaanko, riitänkö ja pärjäänkö. Sitä kautta ajauduin valtavirran ulkopuolelle. Aluksi emotionaalisesti ja lopulta aivan kirjaimellisesti.

Jalkapallo, jolla on ollut suuri merkitys Arin myöhäisemmässä elämässä, kiinnosti häntä jo lapsena.

– Pelasin junnuna innokkaasti futista. Mutta sekin jäi eriarvoisuuden tuntemiseen. En uskaltanut kertoa pelikavereilleni, etten asu vanhempieni luona vaan perhekodissa. En tiedä olisiko se vaikuttanut mihinkään, mutta pelko lamaannutti minut. Vaikka laji oli rakas, niin se jäi.

Ari eli nuorena kokemusrikasta, värikästä elämää. Hän toimi muun muassa kokkina laivalla, kiersi maailmaa ja sai maistaa jopa kansainvälistä rock-elämääkin.

– Kaikki tämä kertoi valheellista viestiä. Omia suuruuden illuusioita. Pian huomasin, ettei minulla ole enää kykyä nuotittaa ja reitittää omaa elämääni. Kaikki illuusion luomat roolit ja ihmissuhteet sulivat syyssateeseen. Emotionaalisesti yksinäinen ja epätoivoinen mies laahusteli kaupungin katuja.

Kymmenen vuoden päihdekierre

Päihteet rupesivat valtaamaan tilaa Arinelämässä parikymppisenä, ja ongelmakäyttö alkoi kolmenkympin tienoilla.

– Suurimmaksi osaksi kyse oli huumeista, mutta kyllä kaikki siihen aikaan kelpasi. Elämä kulki päihtymisestä päihtymiseen. Kohtasin vastoinkäymisiä, ja ihmissuhteita hajosi. Ainoa tapa, jolla osasin käydä sitä läpi, oli päihdyttää itseni päivittäin. Vaivuin syrjäytyneen ja osattoman ihmisen rooliin.

Ari eli useita vuosia asunnottomana Maunulan lähiössä Helsingissä.

– Välillä asuin kavereiden luona ja joskus taivasalla. Välillä saatoin saada asuntolapaikan, asuin hetken Rälläkässäkin, Pelastusarmeijan asuntolassa. Päihteiden takia oli kuitenkin vaikeuksia sitoutua mihinkään pysyvään. Itselleni narkomaanina eläminen oli selviytymiskeino. Syy pysytellä erossa ihmisistä itsekeskeisissä pelkotiloissani.

Elämä meni entuudestaan synkempään suuntaan, ja Arilla diagnosoitiin hiv-tartunta, hepatiitti ja diabetes.

– Päihdekierteessä tuli hylättyä itse itsensä. Pienetkin toivonrippeet karisivat.

Tie paranemiseen

Sairastaminen kaikessa synkkyydessään oli myös se voima, joka johti Arin kohti valoisempia aikoja.

– Olin hyvin huonossa kunnossa ja taistelin hengissä pysymisestä. Auroran poliklinikalla tapasin infektioylilääkärin, ja siitä kohtaamisesta tuli hyvin merkityksellinen. Hän sai minut ymmärtämään, että paraneminen alkaisi minusta itsestäni. Pystyin murtumaan, ja häpeän ja syyllisyyden lonkeroista uskaltauduin matkalle parantumiseen.

Vaikka halu elää syntyi Arin sieluun ja sydämeen, niin tie ei ollut ongelmaton kulkea. Addiktion laajuuden ja syvyyden ymmärtäminen vei aikaa.

– Minulla ei ollut muita ihmissuhteita kuin muut päihteidenkäyttäjät. Minut ohjattiin päihdekuntoutuspaikkaan. Muistan kertoneeni lääkärillekin, etten käytä enää huumeita. Söin kuitenkin opiaattipohjaisia lääkkeitä, joita selitin säryillä ja vieroitusoireilla. Palasin vielä vuodeksi seikkailemaan hiv-lääkkeiden kanssa vanhoihin ympyröihin.

Helsinkiin avautui tuohon aikaan Diakonissalaitoksen matalan kynnyksen päiväkeskus hiv-positiivisille huumeidenkäyttäjille.

– Sieltä sain ensiapua. Olin ennakkoluuloinen, mutta ajan kanssa syntyi vuorovaikutus ja luottamus omien sosiaaliohjaajien ja päihdelääkärien kanssa. Heidän suosituksestaan hakeuduin hoitoon. Olin fyysisesti ja psyykkisesti hyvin väsynyt elämääni.

Ari lähti katkaisuhoitoon. Se kesti 18 kuukautta, ja siihen sisältyi lääkkeetön terapeuttinen yhteisöhoito.

– Se oli ratkaiseva tekijä. Ymmärsin, että kyse on sairaudesta, eikä moraalisesta vajavuudesta tai kyvyttömyydestä elää tässä yhteiskunnassa. Otin vastuuta tilanteestani ja sain tukiasunnon 40-vuotiaana. Siitä päivä kerrallaan opettelin uudenlaista elämäntapaa. Alkuun pelotti aivan valtavasti, onko elämällä minulle mitään annettavaa, ja millainen se harmaa pelottava arki olisi.

Jalkapallosta elämäntehtävä

Pian harmaaseen arkeen tuli runsaasti väriä vanhan rakkauden – jalkapallon –muodossa.

– Vuosituhannen alussa meillä oli Suomessa ja Helsingissä hyvä toipumiskulttuuri runsaan päihteidenkäytön vastapainoksi. Ihmisillä oli mahdollisuus päästä lääkkeettömiin terapeuttisiin yhteisöhoitoihin, jotka olivat hyvälaatuisia ja riittävän pitkiä. Minulla oli onni, että pääsin siihen kyytiin mukaan. Kävin eri hoitoryhmissä ja tein asioita yhdessä vertaistuen kanssa.

Ari halusi jakaa kokemaansa hyvää eteenpäin, ja hän aloitti vertaistukiohjaajana Suojatie ry:ssä. Yhdistys avasi yhdessä kaupungin kanssa Harjulan, jossa on tarjolla ammatillista apua ja vertaistukea laitoskuntoutuksen jälkeiseen vaiheeseen. Se on paikka, jossa ihmiset saavat apua päihteettömän elämän tarpeisiin, kuten töihin ja opiskeluun. Siellä jalkapallo ilmestyi kentälle.

– Kävimme helsinkiläisten kundien kanssa futaamassa tuolla Bragun kentällä. Minuun otti yhteyttä diakonissalaitoksen kulttuurituottaja Anssi Pirttineva. Hän muisti, että halusin jo päiväkeskuksen aikoina pistää oman futisjengin pystyyn: Helsingin iloiset veikot, eli HIV, Ari naurahtaa ja jatkaa: – Anssi oli Tukholmassa törmännyt Iso Numero -lehteä myyvään asunnottomaan kaveriin ja osti lehden. Siinä oli juttu Ruotsin asunnottomien maajoukkueen vuoden 2005 maalivahdista. Anssi innostui kovasti ja sai hyväksynnän toiminnalle. Hän kysyi minua valmentamaan joukkuetta, ja vastasin: ”Mikäs siinä! Meillä on tässä jo valmis jengi koossa. Ruvetaan touhuamaan!”

Vuonna 2006 Ari otti ensimmäistä kertaa osaa Asunnottomien jalkapallon MM-kisoihin ja on toiminut maajoukkueen managerina siitä lähtien. Vuonna 2009 alkunsa sai Homeless Academy ry, jonka toiminnanohjaaja Ari Huldén on. Homeless Academy on asunnottomien ja päihdekuntoutujien sosiaalista ja toiminnallista kuntoutusta tekevä yhdistys, jonka keskeisiä tukijoita ovat opetus- ja kulttuuriministeriö, Y-Säätiö sekä Suomen Palloliitto. Yhdistyksen yksi toimintamuoto on katujalkapallon pelaaminen.

– Kyse on viikoittaisesta kansallisen tason toiminnasta. Toiminta alkoi Helsinki-keskeisesti, mutta on nyt laajentunut lukuisiin kaupunkeihin, kuten Tampereelle, Turkuun ja Jyväskylään. Tässä on kyse sosiaalisen vahvistamisen ohjelmasta leikin ja toiminnan kautta, jossa on psykososiaalisen kuntoutuksen menetelmiä: kollektiivinen vastuunkanto, sitoutuminen, yhdessä tekeminen. Perusarvoina ovat toki päihteettömyys ja rikoksettomuus. Maajoukkuetoiminta on myös osa tätä, sillä pyritään palkitsemaan niitä, jotka sitoutuvat toimintaan.

Toiminnan rahoituksen avuksi Homeless Academy toteuttaa vapaaehtois- ja talkootoimintaa, josta suurin osa on yhteistyötä Suomen Palloliiton kanssa.

– Useissa maaotteluissa ja karsintapeleissä olemme laittaneet stadionia kuntoon ja tehneet purkutöitä. Saamme pientä taloudellista tukea. Olemme saaneet esimerkiksi maajoukkueelle peliasut Palloliitolta. Myös muutamien seurojen kanssa olemme tehneet talkootyötä esimerkiksi ottelutapahtumien rakentajina, paarien kantajina ja jopa järjestyksenvalvojina, Ari kertoo.

– Se on meille tärkeä juttu, kun ajattelee minun kaltaisten ihmisten paluuta yhteiskuntaan. Se kestää ennen kuin eriarvoisuuden tunteesta kasvaa ulos, ja siksi on tärkeää kokea itsensä hyödylliseksi. Tästä syystä myös asunnottomien MM-kisat tuodaan kaupunkien keskustoihin, ensinnä näyttääksemme, että asunnottomuus on globaali ongelma, mutta myös rikkoaksemme stereotypioita.

Kerran elämässä-kokemus

Asunnottomien MM-kisoihin osallistuminen on erityisesti keino pelaajien sosiaaliseen vahvistamiseen:

– Urheilullinen pääoma ei ole keskiössä. Meille on tärkeintä saada vuosittain kokoon joukkue, jonka pelaajille kisoihin osallistumisesta on eniten hyötyä. Jokainen pelaaja, joka pääsee mukaan, on jo voittaja. Jokainen saa edustaa maataan vain kerran. Tämä antaa samalla monille mahdollisuuden päästä mukaan vuosien saatossa, kunhan pysyy toiminnassa mukana.

Maajoukkue valmistellaan hyvin. Pelaajat harjoittelevat, pitävät leiripäiviä ja osallistuvat harraste turnauksiin. Ennen MM-turnausta järjestetään Eerikkilän Urheiluopistolla viimeistelyleiri, jossa harjoittelun lisäksi käydään läpi käytännön asiat kuten passit ja rokotukset.

– Pyrimme mahdollisimman hyvin valmistelemaan kaiken, jotta pelaajat voivat paikan päällä keskittyä nauttimaan kisatunnelmasta ja peleistä. Pelaajille turnaus on kerran elämässä koettava voimaannuttava kokemus. Tutkitusti 75% osallistujista on pystynyt jatkamaan päihteetöntä elämää. Se on todella arvokasta.

Arille itselleen on jäänyt mieleen kisoista välittyvä lämmin tunne.

– Veljeys ja yhteenkuuluvuus nousevat niin kauniisti esille. Upeaa yhteisöllisyyttä. Tämä on tärkeää niin osattomista osallisiksi kasvaville pelaajillekuin myös katsojille, vapaaehtoisille ja ympäröivälle yhteiskunnalle.

MM-kisat Suomessa – koronan myötä tulevaisuuteen

Vuoden 2020 Asunnottomien jalkapallon MM-kisat oli tarkoitus järjestää tänä kesänä Tampereella. Koronaviruspandemian myötä turnaus oli valitettavasti peruttava. Ari toivoo, että kisat nähtäisiin Suomessa joskus tulevaisuudessa.

– Se olisi minulle eräänlainen elämäntyöni huipennus. En olisi vuonna 2005 kentän laidalla kulunutta palloa kundeille täyttäessä uskonut, että Maunulassa amfetamiinia piikittävästä osattomasta ihmisrauniosta voisitulla osallinen näin valtavaan juttuun. Minulla on edellisistä kisoistalukuisia hyviä ystäviä – olemme maailmanlaajuinen perhe.

Lopuksi Ari haluaa muistuttaa toivon tärkeydestä.

– Ikinä ei kannata luopua toivosta, sillä muutos osattomuudesta osalliseksi on aina mahdollinen. Jokainen pieni teko ja ele tämän päivän eriarvoistavassa yhteiskunnassa on arvokas. Jaksetaan välittää toisistamme, eikä jätetä ketään oman onnensa nojaan. Jokainen voi ainakin ajatella inhimillisesti toisista. Ei ole ihmistä, jota ei kannattaisi auttaa.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Romain Kedochim ja Toni Kaarttinen 

---

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä