Auttamisen armosta

Ohjaaja Klaus Häröltä on juuri ilmestymässä uusi elokuva ”Ei koskaan yksin”. Se kertoo Suomen toisen maailmansodan aikana luovuttaman kahdeksan juutalaisen ja erityisesti heitä auttaneen Abraham Stillerin tarinan. Sotahuudon haastattelussa Klaus Härö kertoo meille tämän elokuvan inspiraation lähteistä, tähänastisesta elämästään ja urastaan sekä uskosta, joka on tärkeä osa Klausin jokapäiväistä elämää.

Haastattelu alkaa. Laitan pöydälle kaksi nauhuria, mikä on jäänyt tavaksi erään teknisen häiriön jälkeen. Tarkkasilmäinen Klaus Härö huomaa asian ja nostaa kysyvästi kulmiaan. Kerron tapahtuneesta.

– Arvasin, että tässä on jokin tarina taustalla. Tässä on jotain hyvin sympaattista ja inhimillistä, Klaus sanoo hymyillen.

Tarinat, sympaattisuus ja inhimillisyys kuvastavat hyvin Klausin elokuvia ja hänen persoonaansa. Tämä pätee myös uusimpaan elokuvaan Ei koskaan yksin, jonka keskiössä on halu auttaa inhimillisessä hädässä.

Ei koskaan yksin – auttajan tarina

Klaus Härön uutuuselokuva Ei koskaan yksin kertoo Suomeen paenneiden juutalaisten auttajan, Abraham Stillerin tarinan. Klaus Härö on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Jimmy Karlssonin kanssa, ja se perustuu vapaasti Rony Smolarin kirjoittamaan elämäkertaan Setä Stiller: Valpon ja Gestapon välissä. Elokuvan tuottaa Matila Röhr Productions. Se on viiden maan mittava yhteistuotanto, jossa ovat Suomen lisäksi mukana Ruotsi, Viro, Itävalta ja Saksa. Ville Virtanen nähdään elokuvan pääroolissa Abraham Stillerinä. Muissa merkittävissä rooleissa näyttelevät muun muassa Nina Hukkinen, Kari Hietalahti ja Hannu-Pekka Björkman.

Ei koskaan yksin kertoo toisen maailmansodan aatosta, jolloin Euroopassa eletään synkkää aikaa. Suomi ottaa vastaan pakolaisia Saksasta ja Itävallasta. Suomalainen liikemies ja hyväntekijä Abraham Stiller tekee kaikkensa auttaakseen Suomeen tulleita juutalaispakolaisia, joista kuitenkin kahdeksan summittain valittua ihmistä luovutetaan keskitysleirille Auschwitziin. Elokuva kertoo heidän tarinansa.

Klaus Härö avaa inspiraatiota elokuvan taustalla: – Olimme tuottaja Ilkka Matilan kanssa tehneet juuri Äideistä parhain -elokuvan. Kysyimme toisiltamme ääneen, minkä elokuvan seuraavaksi haluaisit tehdä, jos saisit ihan vapaasti valita. Toisistamme tietämättä olimme pohtineet, että se olisi tarina Suomen toisen maailmansodan aikaisista juutalaisluovutuksista. Kun olin saanut Postia pappi Jakobille valmiiksi, aloitin tämän käsikirjoitusprosessin.

– Olin varttunut luulossa, että vaikka teimme saksalaisten kanssa yhteistyötä, niin Suomesta ei tehty luovutuksia. Opiskeluaikana minulle selvisi, että vaikkemme luovuttaneet yhtään Suomen juutalaista, luovutimme kahdeksan henkilöä, jotka olivat tulleet hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Olin hyvin pettynyt. Toki kahdeksan ihmistä on vähän isossa kuvassa, mutta se on kuitenkin kahdeksan ainutlaatuista elämää. Itselleni heräsi kysymys: miksi?

Toinen Klausin mieleen tullut kysymys oli, löytyikö tahoja, jotka yrittivät auttaa. Avaimet elokuvan tarinaan tarjosi Rony Smolarin kirjoittama elämäkerta.

– Halusimme kertoa auttajan tarinan. Löysimme elokuvan päähenkilöksi Abraham Stillerin, toimittaja Ruben Stillerin isoisän. Hän oli siitä hieno päähenkilö, että hän oli samanaikaisesti hyvin rakastettava, mutta silti inhimillinen. Hänellä oli iso sydän ja iso suu. Hän pyrki hyvään, mutta teki virheitä ja ylilyöntejä. Hän ei ollut täydellinen, mutta katsojana toivot hänelle hyvää.

Elokuvassa on myös 70-luvulle sijoittuvia kohtauksia, joissa iäkästä Abrahamia haastatellaan tapahtuneesta. Menneiden päätösten tuska paistaa vanhan miehen kasvoilta.

– Yhdeksi kantavaksi teemaksi nousi syyllisyys. Jokainen meistä on ollut tilanteessa, jossa on luvannut lähimmäiselle olla hädän hetkellä läsnä. Silti on voinut käydä niin, ettemme ole pystyneet olemaan paikalla. Silloin saattaa pohtia, olisiko ollut parempi olla lupaamatta apua lainkaan. Tällaista pohdintaa myös Abraham käy elokuvassa läpi.

– Juutalaisessa ajattelussa on sanonta: Kun autat yhtä, autat koko maailmaa. Tämä ajatus on varmasti ollut Abrahamilla vahvana.

Abraham itse tuli hyvin vaatimattomista, köyhistä oloista. Juutalaisuudessa on aina arvostettu lukeneisuutta. Tätä Abraham oli, ja hän pääsi rikkaisiin naimisiin kauppiassuvun tyttären kanssa.

– Voi sanoa, että vaimo toi rahaa, ja Abraham tuhlasi sitä, Klaus naurahtaa. – Hän kuitenkin käytti sitä hyväntekeväisyyteen. Yhtenä esimerkkinä hän perusti kansalaissodan sotaorvoille orpokodin, eikä välittänyt olivatko orvot punaisista vai valkoisista perheistä. Hän koki kutsumuksena auttaa. Häntä johti ajatus, että jos on saanut paljon, tulee antaa paljon.

Tiedustelen Klausilta, mitä hän toivoo katselijoiden ammentavan elokuvasta. – Toivon, että se olisi positiivinen peili. Näkisimme sen, että jokaisella on mahdollisuus auttaa vähän. Onko esimerkiksi omassa lähipiirissä joku, jonka avuksi voimme tulla astumalla oman mukavuusalueemme ulkopuolelle?

Maailman tila on vakava, sodat ja hylätyt kodit ovat arkipäivää. Elokuva on valitettavan ajankohtainen.

– Olemme tehneet tätä elokuvaa viisitoista vuotta, ja jatkuvasti tämä tuntuu ajankohtaiselta. Ensin Syyrian pakolaiskriisi ja nyt Ukrainan sota ja sitä seurannut pakolaisuus muistuttavat siitä, että aina on ihmisiä ilman kotia. Miten otamme heidät vastaan? Olen iloinen siitä, miten Euroopassa ja Suomessa on monet ukrainalaisperheet otettu vastaan. Haaste tulee siitä, miten tilanteen jatkuessa suurin auttamisen ilo ja motivaatio hiipuu. Miten löytää tapoja auttaa pidemmän päälle? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä.

Tarinoista lumoutunut poika

Klaus Härö syntyi vuonna 1971 Porvoossa asuvaan suomenruotsalaiseen perheeseen. Isä työskenteli kirjapainossa ja äiti opettajana. Kotona asiat olivat keskiluokkaisen hyvin, ja jo lapsena Klausin silmät olivat auki ympäröivään maailmaan: – Aistin joistain luokkatovereistani, että heillä asiat eivät olleet näin hyvin. Esimerkiksi heillä oli rikkinäiset vaatteet tai joku ei halunnut mennä kotiinsa. Tunsin voimattomuutta sen edessä. Olisi ollut kiva auttaa, mutta mitä 10-vuotias voi tehdä?

Klaus oli perheen ainoa lapsi, ja hän vietti paljon aikaa itsekseen.

– En kokenut yksinäisyyttä, se tarjosi mahdollisuuden havainnoida. Meillä kävi paljon iäkkäitä sukulaisia kylässä, ja he kertoivat tarinoita, jotka eivät aina olleet ihan lapsen korville sopiviakaan, Klaus naurahtaa. – Pienen pojan pää täyttyi tarinoista.

Seuraavaksi elokuvat täyttivät teini-ikäisen Klausin ajatukset. Hän suorastaan eli ja hengitti elokuvia.

– Ensin innostuin muiden teinien tavoin Teräsmiehen ja Haamujengin kaltaisista leffoista, ja sen jälkeen alkoivat kiinnostaa myös vakavammat elokuvat. Katsoin paljon klassikoita, kuten Chaplineja, Hitchcockeja, Orson Wellesiä, Ingmar Bergmania ja länkkäreitä. Omiksi tuon ajan suosikeiksi voisin nimetä Bergmania seuranneiden pohjoismaisten ohjaajien kuten Jan Troellin ja Bille Augustin elokuvat. Huomaan tänä päivänäkin palaavani vanhempiin elokuviin. Sain paljon rohkaisua niistä.

Kysyn, onko joku elokuva ylitse muiden. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: – Steven Spielbergin E.T. Spielberg on itsekin todennut ”It’s pretty perfect”, ja tosiaan se on melko täydellinen. Se oli yksi niistä elokuvista, joka innosti minut tälle alalle. Innostuin siitä, mitä kaikkea elokuvilla voi tunnetasolla saada aikaan.

Vastoin muiden – ja omiakin – odotuksia elokuvasta tuli Klausille opintojen kohde ja ammatti.

– Jos olisin saanut päättää, olisin tehnyt ensimmäisen elokuvani 12-vuotiaana. Onneksi niin ei käynyt, Klaus naurahtaa. – Ei pienessä kaupungissa uskottu, että elokuva voisi olla ammatti, enkä oikein itsekään uskonut siihen. Löysin kuitenkin Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen ohjauksen ja käsikirjoittamisen linjan ja hain sinne. Toisella yrittämällä pääsin. Minulla ei ollut mitään B-suunnitelmaa.

– Koulussa kesti ymmärtää, että täällä asiat eivät tule valmiina, vaan vaaditaan suurta oma-aloitteisuutta. Hain harjoittelijaksi projekteihin ja sain mahdollisuuden nähdä, millaista elokuvien tekeminen oikeasti on. Kuvittelin tulevani taideammattiin, mutta havahduin siihen, että ohjaaja on enemmänkin väliportaan pomo. Projektien myötä opin, miten ihmisiä tulee kohdella – näin siitä paljon hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Inhimillisten tarinoiden kertoja

Näkymätön Elina (2003) on Klaus Härön ensimmäinen koko illan elokuva. Se perustuu Kerstin Johanssonin romaaniin Som om jag inte fanns. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Tornionjokilaaksoon 1950-luvun alkuun. Elina on ruotsinsuomalainen kymmenvuotias koululainen, jonka isä on juuri kuollut. Palattuaan sairastelun jälkeen kouluun Elina joutuu kahnauksiin koulunsa suomenkielisten ruotsalaistamista ajavan opettajan kanssa.

– Se oli hieno tarina tytöstä, joka jää surussaan yksin ja pakenee mielikuvitusmaailmaansa. Se tuntui vahvalta ja tärkeältä kertomukselta. Elokuvan toteutumiseen meni kuitenkin vuosia, kunnes ruotsalaisen rahoittajan kautta elokuva pääsi tuotantoon. Voisin sanoa, että tämä oli toinen elokuvakouluni, Klaus sanoo.

Klaus Härön filmografia sisältää myös elokuvat Äideistä parhain (2005), Uusi ihminen (2007), Postia pappi Jaakobille (2009), Miekkailija (2015), Tuntematon mestari (2019), Elämää kuoleman jälkeen (2020), Rakkaani merikapteeni (2022) ja Ei koskaan yksin (2025). Äideistä parhain -elokuvassa Ruotsiin lähetetty sotalapsi kokee kaksinkertaisen hylkäämisen joutuessaan jättämään kasvattiperheensä ja palaamaan Suomeen. Uusi ihminen kertoo tytöstä, joka taistelee oikeudestaan äitiyteen pakkosteriloinnin uhan alla. Postia Pappi Jaakobille kertoo sokeasta papista ja armahdetusta elinkautisvangista. Miekkailija vie 1950-luvun Neuvosto-Viroon. Tuntematon mestari -elokuvan pääosassa on eläköityvä taidekauppias. Elämää kuoleman jälkeen kuvaa sitä, miten eri tavoin ihmiset kokevat läheisen kuoleman. Elokuva on myös hyvin omakohtainen, sillä siinä on vaikutteita Klausin omasta elämästä, kun hän parikymppisenä menetti äitinsä syövälle. Rakkaani merikapteeni on Klaus Härön ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Irlannissa kuvattu elokuva kertoo merikapteenista, joka rakastuu kodinhoitajaansa. Merikapteenin tytär ei kuitenkaan hyväksy suhdetta.

– Olen tällä alalla siksi, että haluan kertoa inhimillisiä tarinoita. Tykkään jutella ihmisten kanssa ja kuunnella heidän elämäntarinoitaan. Minulla on lapsuudesta asti ollut halu kysellä, näyttää ja jakaa asioita. Tehdä näkyviksi näkymättömät asiat ja ihmiset. Tarinoissa on tärkeä asettua toisten saappaisiin, myös heidän, jotka ovat tehneet pahaa.

– Se antaa mahdollisuuden pohtia, miksi he ovat näin valinneet, ja miten itse olisin toiminut vastaavassa tilanteessa. Katsomalla taaksepäin näen tarinoissani toistuvan aikuisten ja lasten väliset suhteet.

Klausin elokuvista monet ovat saaneet ehdokkuuksia ja palkintoja, joista esimerkkeinä parhaan elokuvan ja ohjauksen Jussi-palkinnot elokuvalle Postia pappi Jaakobille ja Miekkailija-elokuvan parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globe -ehdokkuus. Postia pappi Jaakobille valittiin myös Helsingin Sanomien äänestyksessä 2000-luvun koskettavimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

– Toivottavasti paras elokuvani on vielä tekemättä, Klaus toteaa hymyillen.

Kun on armoa, on toivoa

Edellä mainitusta Postia pappi Jaakobille-elokuvasta on luontevaa siirtyä keskustelemaan uskosta. Siirrymme myös fyysisesti. Arkinen elämä tulee väliin, ja Klausin puhelin hälyttää loppuvasta parkkiajasta. Klaus käy liikuttamassa autoa, ja siirryn sulkeutuvasta toimistosta katutason ravintolaan. Odottaessani katse kiinnittyy paikan valaistukseen. Lamput ovat kuin pieniä sädekehiä. Arjen pyhyyttä.

Klaus palaa takaisin, ja jatkamme. Kristillisyys ja hengelliset kysymykset pohdituttivat nuorta Klausia.

– Nuoresta asti minulla oli sellainen olo, että jos Jumala on olemassa, niin siitä pitää ottaa selvää. Kyselin asiasta paljon uskonnonopettajilta, papeilta ja nuoriso-ohjaajilta. Yksi vanhempi kristitty sanoi minulle, että voit käydä ympäriinsä kysymässä mielipiteitä ja saat varmasti kuulla mielenkiintoisia ajatuksia ja tarinoita, mutta jos haluat tietää, mitä kristillinen usko on, sinun pitää lukea Raamattua itse.

– Minulle tärkeä hetki oli, kun parikymppisenä sain käsiini ruotsalaisen saarnaajan C. O. Roseniuksen kirjan Yksin armosta. Hän todisti kirjassaan siitä, että joko sinä olet tehnyt kaiken tai Kristus on tehnyt kaiken. Olin aina ajatellut, että itse kiipeän hyvissä tarkoitusperissäni ja teoissani niin korkealle kuin osaan. Koska olemme vain ihmisiä, emme pääse ihan päämäärään, ja Jumala sitten armossaan nostaa perille. Tämä kirjasi avasi silmäni siihen, että kun Jeesus kuoli ristillä, kaikki tekomme sovitettiin. Kristuksen ylösnousemus todistaa siitä, että hän on Jumalan poika. Jos siihen turvaan, voin levätä armossa. Jos on armoa, on toivoa. Vuosien saatossa minuun on kasvanut varmuus, että tämä pitää.

Pikkulinnut ovat kertoneet, että nuorena miehenä Klaus pohti myös pappisuraa.

– Siinä oli takana samaa ajatusta kuin siinä, mitä puhuimme Abrahamista aikaisemmin: kun on saanut paljon, haluaa antaa paljon. Olin saanut hyvää opetusta, jota olisin halunnut jakaa. Pappeus olisi kuitenkin vaatinut niin paljon kompromisseja ja luopumista, että ymmärsin, ettei se olisi ollut kestävä tie minulle.

Tiedustelen Klausilta, näkyvätkö kristilliset arvot hänen tavassaan tehdä työtä. – Päivittäisessä elämässäni luen Raamattua, rukoilen ja elän yhteydessä muihin kristittyihin, joten voisin ajatella, että se välittyy kaikessa tavassani elää.

Kristillisyyttä hän ei halua kuitenkaan ”väkisin” nostaa teemaksi elokuvissaan.

– En koskaan ajattele niin, että teenpä kristillisen elokuvan. En usko opetus- ja propagandaelokuviin. Elokuvistani varmasti välittyy näitä arvoja, mutta se ei ole itsetarkoitus. Elokuvat ovat ihmistarinoita, jotka avaavat elämän eri puolia.

Yhdestä asiasta Klaus pitää kiinni: muista pyhittää lepopäivä.

– Pidän aina sunnuntait vapaana niin itseni kuin työkavereidenkin vuoksi. Freelancemaisessa työssä olisi kiusaus työskennellä sunnuntaisinkin. Tämä on kuitenkin ehdoton henkireikä, saa luvan kanssa rentoutua ja irtautua.

Palataan vielä hetkeksi elokuvan Postia pappi Jakobille äärelle. Sillä on mielenkiintoinen syntytarina:

– Tämä oli opinnäytetyö, jonka sain Jaana Makkoselta. Flunssaisena päätin tarttua minulle lähetettyyn käsikirjoitukseen. Siinä oli kohtaus, jossa vankilasta vapautunut nainen tuli asumaan sokean papin luokse. Hän leikkaa leipää ja samalla testaa onko pappi oikeasti sokea heiluttamalla veistä hänen silmiensä edessä. Se kohtaus vangitsi minut täysin. Siitä teksti vain kasvoi ja syveni. Soitin Jaanalle ja hän luuli, että koulukaverit juksaavat. Sain luvan työstää käsikirjoitusta eteenpäin. Oli uskomatonta, millaisen vastaanoton elokuva sai. Se on itsellenikin hyvin rakas.

Kyseisen elokuvan ytimessä on armo. Tiedustelen Klausilta, miten armo näkyy hänen omassa elämässään:

– Päivittäin kohtaan sitä, etten osaa olla sellainen, joka haluaisin olla. Hyvien asioiden tavoittelu jatkuu, mutta elämäni ei lepää siinä, onnistunko vai en. Omilla teoillani en varmista mitään. Saan elää armon varassa ja katsoa luottavaisin mielin tulevaan ja tuonpuoleiseen.

Haastatteluhetkemme päättyy, ja Klaus kiittää Pelastusarmeijaa kiinnostuksesta häntä ja elokuvaansa kohtaan. Hän lähettää lopuksi terveiset kaikille kristillisille toimijoille:

– Älkää unohtako uskoa. Pitäkää elämänlangasta, Kristuksesta kiinni. Jos pidämme uskosta ja Jumalan Sanasta kiinni, siinä on voimanlähde auttamiselle. Jos on saanut rakkautta, sitä haluaa antaa eteenpäin. Jos on anteeksiannettu, haluaa antaa anteeksi muille. Jaakobin sanoin: Jos näet veljesi hädässä, auta jos voit. Hetken verran auttaja voit olla sinä.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Matila Röhr / Andres Teiss, Toni Kaarttinen & Nordisk Film

Klaus Härön uusi elokuva ”Ei koskaan yksin” saapuu elokuvateattereihin perjantaina 17.1.

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä