Arktisesta Suomesta Argentiinaan – ja takaisin!

Joululehden Rovaniemi-artikkelissa lupasimme palata majuri Pirkko Vauhkosen mielenkiintoiseen tarinaan. Rovaniemeläinen eläkeupseerimme on elänyt rikasta elämää Pelastusarmeijan riveissä. Jumalan varjelus on kulkenut kaikkina näinä vuosina mukana, niin lähetystyössä Etelä-Amerikassa kuin kotimaan määräyksissä.

Joululehden Rovaniemi-artikkelissa lupasimme palata majuri Pirkko Vauhkosen mielenkiintoiseen tarinaan. Rovaniemeläinen eläkeupseerimme on elänyt rikasta elämää Pelastusarmeijan riveissä. Jumalan varjelus on kulkenut kaikkina näinä vuosina mukana, niin lähetystyössä Etelä-Amerikassa kuin kotimaan määräyksissä.

Majuri Pirkko Vauhkoselle Pelastusarmeija ei ollut nuorena naisena mikään selviö, vaan itse asiassa kauhistus.

– Se oli kauheinta, mitä tiesin! Kulkea nyt ihmisten edessä tuollainen virkapuku päällä! Pirkko naurahtaa.

– Tulin Armeijaan täyttääkseni lupaukseni Jumalalle. Äidilleni oli kerrottu, että hänellä on syöpä vatsassa. Mietin, mitä voisin tehdä Jumalan hyväksi, että hän parantaisi äidin. Ensin ajattelin, että lähtisin nunnaksi, mutta koin, että silloin palvelisin vain itseäni. Sitten muistin Pelastusarmeijan. Sanoin rukouksessani: ”Jumala, jos pelastat äidin, niin liityn Armeijaan.”

– Opiskelin tuohon aikaan iltakoulussa Helsingissä. Olin Lauttasaaren jäällä hiihtämässä, kun Jumalalta tuli kehotus, että mene Helsingin IV osastoon. Ajattelin, etten voi, koska olin hiihtopuvussa. Mutta Jumala määräsi, että on mentävä! Kävelin sinne sukset olallani, jätin ne oven viereen ja menin sisälle. Sisällä alttari oli verhottu valkoisella, liput oli koristeltu nauhoin ja ihmisillä oli käsissä valkeat nauhat. Se oli muistotilaisuus, ymmärsin myöhemmin. Piilouduin tolpan taakse ja lauloin mukana. Yhtäkkiä puhuja sanoi: ”Pelastusarmeija on kuin muuri, ja nyt on yksi tiilistä lähtenyt. Tiedän, että täällä on henkilö, jonka täytyy täyttää se.” Olin ihmeissäni, sillä en ollut kellekään puhunut ajatuksistani. Päätöslaulun jälkeen minua yritettiin saada kolmesti alttaripenkille, mutta kieltäydyin, kunnes puhuja, majuri Moisio tuli luokseni ja sanoi: ”Neiti, eikö teidän pitäisi mennä rukoilemaan?” Näytin punaisia hiihtohousujani. Hän asetti kätensä olkapäälleni ja sanoi: ”Neiti, kummalla te rukoilette – housuilla vai sydämellä?” En voinut enää kieltäytyä. Myönsin, että Herra kutsui minua.

Muutamaa päivää myöhemmin Pirkko sai kirjeen äidiltään, ettei hänellä ollutkaan syöpä, vaan matoja, jotka olivat kerääntyneet vatsaan. Hän oli saanut lääkettä, ja ne olivat poistuneet. Pirkon äiti eli vielä monta kymmentä vuotta.

Pirkolle muistuu mieleen eräs tilanne lapsuudesta, joka antoi osviittaa tulevasta.

– Kun en ollut vuottakaan, niin eräs kuoleva Sandra-mummo toivoi, että minut tuotaisiin hänen luokseen. Sandra laittoi kätensä pääni päälle ja sanoi: ”Sinusta tulee Sanan julistaja.” Sitten hän oli lukenut Herran siunauksen. Aikaa kului, ja en kolmivuotiaaksi mennessä ollut oppinut puhumaan. Ihmiset olivat nauraneet äidilleni: ”Mikä Sanan julistaja se on, kun ei puhukaan mitään!” Upseerikoulussa kadettiryhmäni sai nimeksi ”Uskon airuet”.

Ensikosketuksen Pelastusarmeijaan Pirkko oli saanut kuusivuotiaana pikkutyttönä.

– Olimme juuri muuttaneet Savonlinnan Inkerinkylään. Kolmevuotias pikkusiskoni Mirja oli kuullut laulua eräästä kodista, ja meni sinne sisälle. Siellä Kanasen kammarissa toimi Pelastusarmeijan pyhäkoulu. Hän sai lahjaksi enkelikiiltokuvan ja Nuori Sotilas -lehden. Iloisena hän esitteli niitä äidille ja minulle. Äitini lähetti minut tutkimaan, mitä siellä puhutaan ja opetetaan. Menin seuraavana pyhänä. Pidin pyhäkoulun lämpimästä ja rakkaudellisesta ympäristöstä. Eräänä päivänä pääsin retkelle Savonlinnan osastoon. Siellä opettaja kertoi, että Jumalalta voi pyytää mitä vain ja Jumala sen antaa. Pienillä aivoillani pyysin seuraavassa iltarukouksessani, että Jumala antaisi minulle kuukausilipun, sillä päiväkotiin oli matkaa kolme kilometriä ja pakkanen paukkui. Aamulla isälläni oli yllätys, vaneritehtaan isäntä oli antanut kuukausiliput meille köyhimmille lapsille. Siitä asti olen luottanut Jumalan apuun. Vaikka yhdeksänvuotiaana jouduin jättämään kotini isäni juomisen takia ja se aiheutti minussa vihaa myös Pelastusarmeijaa kohtaan, niin en koskaan unohtanut tätä lapsuudenkokemustani.

Argentiina – toinen koti

Pirkon valmistuttua upseeriksi hänellä oli määräykset avustajana ensin Imatralla ja sitten Raahessa, ja seuraavana oli osastonjohtajan määräys Helsingin Malmin osastossa. Kolmen vuoden sisään mahtui monta määräystä. Mutta kaiken aikaa Pirkon sydämessä paloi lähetystyön liekki.

– Upseerikouluun tuli vierailulle majuri Castillio Argentiinasta. Hän kertoi, että sinne tarvittaisiin upseereita. Mutta koin etten voisi, kun en ole sairaanhoitaja enkä opettaja. Majuri vakuutti, ettei muuta vaadita kuin Jumalalle ja työlle antautumista.

Tunnin jälkeen Pirkko meni tarkistamaan kartasta, missä päin maailmaa Argentiina on. Siellähän se oli, maailman toisella puolella! Hauduteltuaan asiaa jonkin aikaa ja saatuaan tukea työkumppaniltaan Maiju Mäkiseltä hän uskaltautui laittamaan hakemuksen alkuvuonna 1970.

– Syyskuun viimeisenä päivänä istuin matkatavaroineni Actinia-laivassa matkalla Argentiinaan! En ollut ehtinyt opiskella edes espanjaa, eikä siellä ollut suomalaisia, joten ihan kylmiltään menin.

Pirkko vietti yhdeksän ensimmäistä kuukautta Argentiinassa Bedestan yksinhuoltajakodissa ja Hogar Pakola -opiskelija-asuntolassa, ja sai sitten määräyksen Paraguayihin Villa Moran osastoon. Sieltä hän palasi kolmen vuoden jälkeen Argentiinaan. Argentiinassa Pirkko palveli monessa paikassa: Córdobassa, Moronissa, Villa del Parquessa, Tres Arroyosissa, Río Cuartossa, San Nicolásissa, Pasadassa ja Pergaminossa. Argentiinasta tuli hänelle kuin toinen koti. Määräykset eivät olleet helppoja, kuten Pirkon muistoista käy ilmi:

– Saapuessani Moronin osastoon siellä ei ollut mitään, ei edes vettä. Matkustin päämajalle tiedustelemaan apua, mutta sieltä vastattiin, ettei heillä ole antaa varoja. Juuri kun olin lähdössä, minulle ojennettiin kirje Suomesta. Kirjeessä oli 1 700 dollarin arvoinen shekki! Kirjeen lähettäjä oli ollut Pelastusarmeijan kokouksessa ja hänen jalkansa oli parantunut siellä. Hän päätti tehdä lahjoituksen jollekin Armeijan lähetystyöntekijälle. Meidän kaikkien lähetystyöntekijöiden nimet olivat tuolloin Sotahuudossa mainittuna. Hän oli valinnut silmät kiinni 15 nimen listasta, ja se osui minun kohdalleni.

– Rahoilla saimme porattua kunnollisen kaivon ja rakensimme muurin osaston ympärille, jotta tuhoeläimet eivät enää päässeet sisälle. Saimme ostettua hellan, jääkaapin ja kaikkea tarpeellista.

– Joskus olin kuusikin kuukautta ilman palkkaa. Mutta aina jostain ilmestyi teetä ja makaronia niin että pärjäsin. Toisinaan hiukan protestoin Jumalalle saamastani ruoasta. Tuolloin hän näytti minulle, että minulla on puhdasta vettä, kattila ja ruokailuvälineet – asioita, jotka monilta ystäviltäni puuttuivat. Jumala piti huolta.

– Río Cuartoon saapuessani osasto oli ollut suljettuna kolmen vuoden ajan. Ensimmäisinä päivinä olin maalaamassa, kun kolme lasta tuli paikalle ja kysyi: ”Rouva, oletteko ostanut tämän paikan?” Kerroin olevani Pelastusarmeijasta. He ilostuivat, sillä paikka oli ollut heidän kirkkonsa. Pyysin heitä kutsumaan toisia lapsia mukaan, jotta voisimme pitää pyhäkoulun. 40 lasta saapui! Noiden vuosien aikana kirkkosali oli usein täynnä – ihania vuosia!

Pohjoisen kutsu

Vuonna 1992 Pirkko palasi Suomeen.

– Olisin mielelläni ollut vielä yhden kolmivuotiskauden, jotta olisin saanut 25 vuotta maailmalla täyteen. Mutta koska Suomessakin tarvittiin upseereita, päätin, että jos minua tarvitaan, niin jään Suomeen. Kun saavuin lentokentälle, minua odotti määräyskirje Imatraan ja Lappeenrantaan.

Monia asia oli kahdenkymmenen aikana muuttunut.

– Olin ollut niin kauan poissa Suomesta, etten aina edes muistanut kaikkia suomen kielen sanoja! Monet käytännön asiat olivat toisin. Oli kovaa työtä pyörittää kahta osastoa samanaikaisesti, mutta Jumala auttoi. Osastojen nuoret olivat minulle iso ilo. Muistelen noita vuosia nyt lämmöllä.

Jumala johdatti sitten Pirkon Rovaniemelle, joka on ollut hänen kotinsa melkein 25 vuoden ajan.

– Rovaniemi oli ollut minulle aina erityinen mielenkiinnon kohde, jo kadettikoulussa toivoin saavani määräyksen tänne. Elokuussa 1995 aloitin. Tuleva mieheni Pentti oli Rovaniemellä kriisipalvelun johtaja ja hän kävi täällä kokouksissa. Hän auttoi minua myyjäisten järjestelyissä ja kaikenlaisessa organisoimisessa. Huomasimme, että Jumala kutsuu meitä yhteen. Monet muutkin olivat huomanneet meidän välisen kemian, Pirkko naurahtaa ja jatkaa: – Meidät vihittiin palmusunnuntaina Rovaniemen kirkossa, ja vietimme hääjuhlan täällä osastolla.

Pirkko ja Pentti johtivat työtä Rovaniemellä viidentoista vuoden ajan. Erityisen lähellä sydäntä olivat missioretket, joita he tekivät kahtenatoista vuonna. Teemana oli Lappi Kristukselle.

– Reittimme oli Sodankylä, Ivalo, Kaamanen, Nuorgam, Utsjoki, sieltä Norjan puolelle ja takaisin Suomeen Hettaan, Muonioon ja Kittilään. Vierailimme vanhainkodeissa, pidimme ulkoilmakokouksia ja nauhoitimme kaikki esittämämme laulut. Se oli siunattua aikaa.

Paluu Armeijaan, paluu kotiin

Muutamaksi vuodeksi Pirkko ja Pentti jättäytyivät Pelastusarmeijan toiminnan ulkopuolelle. Tosin vanhoille kotiliittosisarille hän kävi viemässä Sotahuutoja, he kovin odottivat lehtiä.

– Pentin kunto oli alkanut heikentyä ja hän ehdotti, että eiköhän me palattaisi Armeijaan. Olin Pentin luona sairaalassa, ja tuona lauantaina osastolla oli kokous, johon oli tulossa vieraaksi everstiluutnantti Aino Muikku. Pentti patisti minua: ”Menehän nyt sinne osastolle ja syö paljon muikkuja.” Pentti oli sellainen vitsailija. Menin osastolle ja tapasin Ainon. Tein sisimmässäni päätöksen, että alan käydä osastolla uudestaan. Sunnuntaina sairaalasta soitettiin, että Pentti ei jaksa enää kauan, ja maanantaina hän nukkui pois. Arkku tuotiin kotimme pihalle, jotta naapurit saivat sanoa näkemiin. Matkalla hautausmaalle pysähdyimme osastolla, jossa silloisten osastonjohtajien Teija ja Alpo Heikinheimon kanssa pidimme hetken. Näin Penttikin pääsi kotiin.

Jumalan varjeluksessa

Lopuksi Pirkko pohtii sitä, miten Jumalan varjelus on ollut hänellä mukana kautta elämän. On ollut tilanteita, joissa Herran suojelus on ollut käsin kosketeltavaa.

– Äitini oli ollut lypsyllä ja tuntenut, että nyt se tyttö tulee. Hän meni savusaunaan synnyttämään. Talon emäntä oli tullut kysymään, mitä sinä täällä teet, ja äitini vastasi: ”Tytönhän minä pyöräytin!” Ulkona oli ollut 25 astetta pakkasta, ja siihen saunan kylmälle kivilattialle synnyin. Äitini oli sanonut, että kyllä sinä kovin huusit. Olen todennut, että ihmekö tuo. On siinäkin ollut varjelus mukana.

– Toinen tapaus oli viisivuotiaana. Olin suuttunut äidilleni ja karannut pakkasella ulos, mollamaija nyyttiin pakattuna. Kylmään hankeen tuuperruin. Isäni oli sattumalta valinnut pidemmän reitin kotiin ja nähnyt nyytin tien poskessa. Sitten hän huomasi, että Pikku-Pirkkohan siinä. Hän nosti minut heinien sekaan ja vei kiireessä talolle. Siellä virkosin, vaikka olin jo muuttunut siniseksi.

– Myös Argentiinassa oli suojelus myötä. Olin kerran maalamassa ystäväni keittiötä. Seisoin korkeilla tikkailla ja horjahdin lyöden pääni kaakeliseinään. Pääni paikkaamiseen tarvittiin kymmenen tikkiä. Lääkäri kertoi myöhemmin, että jos isku olisi osunut puoli senttiä ylöspäin, olisin kuollut aivoverenvuotoon, ja jos pari senttiä alaspäin, niin minusta olisi tullut kasvis. Jumala on suuresti varjellut. Sydämeni on täynnä kiitosta Jumalalle. Hän on todella johtanut elämääni tähän päivään asti.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen & Pirkko Vauhkosen valokuva-albumi

Pirkko ja joukko Rovaniemen pelastusarmeijalaisia kävi missioretkellä viime kesänä. Lue Pirkon raportti tästä siunatusta retkestä: bit.ly/kesätiimi

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä