Anni Korpelan syntymästä kesäkuussa 100 vuotta

Sukelletaan voikukkaniityn aurinkomereen

”Älkää laittako Raamattujanne mustiin kansiin!” huudahtaa ensimmäisessä runokokoelmassaan vuonna 1975 vesantolainen kirjailija Anni Korpela. Hänen runojensa kestoteema on avata Jumala rakastavana Isänä, hellänä huolehtijana, kaukana mustien kansien ankarasta lainkuuluttajasta, jollaisena runoilija itse hänet lapsena koki ennen uskon silmien avautumista.

Anni Korpela syntyi 21. kesäkuuta 1915 Vesannolla, Savossa. Hän oli suurperheen kymmenes lapsi, se viimeinen, ja alkoi jo alle kymmenvuotiaana kirjoittaa runoja ja satuja, jotka hän myös itse kuvitti. Herkkyys, arkuus ja unelmamaailma olivat keino paeta perheen kuopuksen vaikeaa osaa; ehkä myös ympäristön epäilys tytön selviytymisestä – kovin heiveröinen ja laiha kun oli – osaltaan vaikutti runoilijapersoonallisuuden itämiseen.

Tomua ihminen on / laituriltaan ikuinen meissä tähtiin tähyää / löytäen täyttymyksen ikävälleen / vasta kun maahan haihtuu, mikä / maata meissä / ja henki palaa alkulähteilleen. Tämä tapahtui Korpelan osalta 11.3.1996, kun laaja sydäninfarkti vei hänet 80-vuotiaana perille voittajien joukkoon. Mutta sitä, mitä siinä välillä tapahtui ja syntyi, voidaan syystä kutsua hedelmälliseksi elämäksi, päiviksi joista kuoriutui kultajyviä kansien väliin, tomeraa tointa maalaistalon emäntänä sekä miestään avittavana vaimona että omien lasten rakastavana äitinä.

Korpelan varhaisimmat runot pureutuvat Raamatun moniin kertomuksiin, mutta niissä olevien henkilöiden kokemus- ja tunnemaailman kautta. Hän haluaa samastua kuvailemiinsa ihmisiin, pohtia heidän sisimpiä tuntojaan, joista Raamattu vaikenee, ja piirtää heistä säkeillään kuvan verevästä ihmisestä, joka kamppailee tunteidensa ja tuskiensa kanssa siinä missä mekin.

Maria Magdaleena itkee suruaan Mestarin haudalla ja pyytää iloisena sirkuttelevaa lintua lopettamaan iloisen laulunsa, jottei kipu niin sattuisi. Simon Kyreneläinen saa lähteä pellolta palatessaan työsaappaissaan kantamaan kärsivän Mestarin ristiä. Sykarin kaivon naisen hädän rohkaisemana Korpela huudahtaa: Jaksatko juottaa meidän kaikki? Ja hetken kuluttua vastaa kysymykseensä itse: Eiväthän lokitkaan pelkää / pärskyviä aaltoja kallionkielekettä vasten, / kun pesämunansa siihen laskevat. Pelkoa ei rakkaudessa ole, Jumalan rakkaus karkottaa pelon – siihen voi aina luottaa.

Anni Hulkkonen ja Viljo Korpela vihittiin morsiamen lapsuudenkodissa Vesannon Taikkomäessä avioliittoon 15.9.1935. Lapsia syntyi neljä, viimeinen Annin ollessa 35-vuotias. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Sotavuodet synkensivät nuorenparin alkutaivalta, ja siten kuolema teemana tuli osaksi myös Korpelan tuotantoa, johon kuuluu kaiken kaikkiaan kuusi runokokoelmaa, kahdeksan romaania ja seitsemän runo-kuvateosta, kirjekirja Eija-tyttären kanssa, satukirja Sininen tähti sekä omaelämäkerta. Luova kirjallinen kausi kesti yhteensä 21 vuotta. Vielä viimeisinä elinpäivinään hän keskittyi kirjoittamiseen, ja loppua vaille jäi viimeisin romaani – ehkä kuin kuvana elämästä: meidänkään loppumme ei ole vielä kirjoitettu: taivaankodista on meillä vain himmeä aavistus, joka kerran vaihtuu lupausten mukaan näkemiseen.

Hiljaisten puiden alla -kokoelma julkaistiin vuonna 1977. Nyt ovat Raamatun henkilöt saaneet väistyä sivuun ja runoilija hakeutuu lähemmäksi omaa sisintään. Samalla runojen sisältö tiivistyy ja avartuu: alkaa kuulua runoilijan oma ääni vailla kehyskertomuksia. Hiljainen rukous / kuin lennosta laskettu / väsynyt siipi / Isän kämmenellä. / Siinä kaikki tämänpäiväiseni. Kokoelmasta alkaa nousta esiin myös väkevänä Korpelan rakkaus luontoon: kielikuvat ovat tarkkoja, yksityiskohtaisia; ne piirtävät esiin kukkien loiston, lintujen laulun, jopa luonnon mystisen hiljaisuuden äänet, vangitsevat:

Runojen rytmi on tässä kokoelmassa kehittynyt myös moderniin ilmaisuun, irti riimityksistä ja poljennosta. Tämä vapauttaa kirjoittajassa ilmaisun, josta lukijana nauttii suunnattomasti. Ajatukset pääsevät lentoon kuin linnut pesistään ja heittävät lukijan elämän kaikenlaisiin kolkkiin, laaksoihin ja kukkuloille elämisen ihmettä tarkastelemaan. Näissä runoissa on huikea sisäinen lento, liito. Ihan jo tekstin rytmiikan tasolla. 

Kokoelmassa alkaa kuulua myös opetuksen ääni; Korpela ottaa tuotannossaan rohkeasti kantaa sotaan, rasismiin ja muuhun hylkäämiseen, epäoikeudenmukaisuuteen ja jopa hengelliseen väkivaltaan, minkä hän itse sai kokea ahdasmielisyyden vanteena oman uskonsa ympärillä nuoruudessaan: Kun rakkaus katoaa / sinusta ja minusta, / on jäljellä vain metalli. / Lajissaan halvinta sekin. / Vaskena helisemme.

Kustannusosakeyhtiö Päivä oli Korpelan tuotannon tallentaja koko runoilijan elämän ajan. Vapaakirkko kuului Korpelan elämään läheisesti, mutta hänen runonsa ovat levittäneet suosiotaan yli seurakuntarajojen: Asko Pollari on tulkinnut laulaen hänen tekstejään; tämän juhlavuoden 2015 kunniaksi Lavrenchuckin lauluyhtyeen pää Igor on säveltänyt Korpelan runoja, jotka kuullaan Tervon kirkossa heinäkuussa, kun siellä esitetään Korpelan runojen kiitosmatinea. Silloin runoja lausuu Liisa Latvakoski ja laulaa Jorma Pollari Saara Mörskyn säestämänä.

Korpelan runot ovat helposti lähestyttäviä. Ne avautuvat arjen keskeltä. Lähimmäisyydestä. Yhteydestä, jonka usko Jeesukseen meissä synnyttää. Runoissa on riittävästi suolaa, jotta ne pistävät ajattelemaan, mutta enin lohdutusta ja rohkaisua, joka auttaa nostamaan pään ja tyhjät kädet Jumalaa kohti: Tule kanssani kedolle / voikukkien aikaan, / jotka äkkiä rävähtävät / piilostaan kaikkialle./ Katso: / näin paljon aurinkoja / Hän antaa meille / pitkän pimeän jälkeen.

Jorma Pollari
filosofian maisteri

Kuvat: Eija Rytkösen perhealbumi ja Rene Mensen

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä