Annamari ja Fernando Der Agopian: Rukouksen tuli ei sammu

Kersantit Annamari ja Fernando Der Agopian ovat Pelastusarmeijan Helsingin osaston uudet johtajat.  He ovat saapuneet Argentiinasta, jonne Annamari lähti lähetysupseeriksi 80-luvun loppupuoliskolla. Nyt sydämellinen ja palvelualtis pariskunta on uuden haasteen edessä. Siinä rukouksen voima on ensisijaisen tärkeää.

Tapaan Annamari ja Fernando Der Agopianin Helsingin osaston sotilashuoneessa. Osaston viihtyisät tilat ovat ehtineet tulla jo heille tutuiksi, sillä Annamari ja Fernando ovat olleet Suomessa joulukuusta lähtien.

Yksi tärkeä syy päätökselle saapua Suomeen oli pariskunnan nuoremman pojan Eliaksen varusmiespalvelu. Myös perheen esikoinen Samuel asuu Suomessa.

– Tuntuuhan se oudolta mutta hyvältä, että nuorimmainenkin on jo suorittamassa asevelvollisuutta. Yritämme tukea häntä puhelimen välityksellä.

Jeesus saapui sydämeen

Ennen kuin syvennymme tähän päivään, niin kurkistetaanpa, mistä rakentuu Annamarin ja Fernandon menneisyys. Annamarin juuret ovat Noormarkussa, Fernandon Huerta Grandessa Argentiinassa.

– Minulla oli kolme veljeä, olin perheen ainoa tyttö. Minua hiukan lellittiin, Annamari naurahtaa.

Perhe muutti myöhemmin Nurmoon. Seinäjoella Annamari luki ylioppilaaksi, ja hän muutti Ouluun opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Oulussa hän löysi Pelastusarmeijan.

– Minusta tuli pelastussotilas ja kiinnostuin jo varhain lähetystyöstä. Majuri Sinikka Rökman toimi osaston johtajan sijaisena, ja hän kertoi minulle kokemuksistaan Boliviassa, Chilessä ja Perussa. Silloin syttyi sydämeeni lähetystyön liekki. Ollessani sotilas opiskelin lastentarhanopettajaopistossa. Kun valmistuin, siirryinkin suoraan kadettikouluun Helsinkiin – koulusta toiseen, Annamari toteaa hymyillen.

Fernando opiskelee parhaillaan suomea. Hän osaa jo jonkin verran, mutta haastattelussa Annamari ystävällisesti kääntää keskustelun välillämme suomeksi ja espanjaksi.

– Olen syntynyt Córdobassa Argentiinassa ja asuin koko nuoruuteni vuoristokaupunki Huerta Grandessa. Minulla on yksi pikkusisko ja -veli. Elämämme oli yksinkertaista ja rauhallista. Kävin erään seurakunnan pyhäkoulussa.

Lukion ohessa Fernando valmistui sähköteknikoksi. Hän opiskeli kaksi vuotta Córdobassa yliopistossa, mutta sitten hän päätti vaihtaa alaa ja valmistui tietokoneanalyytikoksi.

– En ole päivääkään tehnyt sen alan töitä, Fernando naurahtaa. – Perheeni omistaa verhoomoverstaan. Olemme kaikki – vanhempani, sisarukseni ja minä – työskennelleet siellä. Viime vuodet verstas on ollut nimelläni, mutta nyt Suomeen muutettuani se on jälleen vanhemmillani.

Tiedustelen Annamarilta ja Fernandolta, milloin usko tuli osaksi heidän elämäänsä.

– Löysin uskoni jo ennen Armeijaa. Olin 16-vuotias. Minulla oli uskovaisia sukulaisia. Kävin vapaatunneilla heidän luonaan, ja isäni serkku Anja sanoi aina: ”Anna elämäsi Jeesukselle.” Uskoin jo Jumalaan ja Jeesukseen, mutten ymmärtänyt, mitä minun pitäisi vielä tehdä. Vuoden verran nämä kysymyksen pyörivät mielessäni. Lapualla tapahtui suuri onnettomuus, jossa patruunatehdas räjähti ja useampi ihminen menehtyi. Heräsin ajatukseen, että jos olisin ollut siellä, en olisi päässyt taivaaseen. Sinä aamuna menin Anjan luokse, ja kerroin tämän hänelle. Hän kysyi jälleen: ”Etkö tänään haluaisi antaa elämäsi Jeesukselle?” Vastasin: ”Kyllä! Mutta en tiedä miten se tapahtuu!”

– Hän totesi, ettei siihen muuta tarvita kuin rukoilla yhdessä ja pyytää, että Jeesus tulisi sydämeesi. Rukoilimme, ja tunsin kuinka siinä hetkessä Jeesuksen voima valtasi minut. Siitä lähtien Jeesus on kulkenut rinnallani, Annamari muistelee hymyillen.

– 12-vuotiaana luin yksin huoneessani erästä lehtistä, jossa puhuttiin elämän antamisesta Jeesukselle. Tuona hetkenä se tapahtui. Seuraavina vuosina elämäni täytti kaverit ja maalliset asiat, joten loitonnuin uskostani. 16-vuotiaana löysin Pelastusarmeijan, ja siitä alkoi jälleen lähentyminen Herran kanssa. Córdobassa oli nuorisopäivät ja siellä tilaisuus, jossa päätin mennä eteen ja rukoilla, että Jeesus palaisi sydämeeni. Ja näin hän teki. Tutustuessani Armeijaan sillä oli vain avointa työtä Huerta Grandessa, sitten siitä muodostui ulkovartio, josta se kasvoi ajan kanssa oikeaksi osastoksi. Työskentelin tiiviisti osastolla ja pidin lapsille pyhäkoulua, johon tuli aina vain enemmän lapsia. Armeijaan saapuivat ensin lapset, sitten nuoret ja lopulta aikuiset. Osaston johtajat asuivat 80 kilometrin päässä, joten me nuoret olimme niin paljon avuksi kuin pystyimme, Fernando kertoo.

Lähetystyön liekki

Kuten aiemmin mainittu, Annamarin sydämessä paloi lähetystyön liekki jo varhain.

– Ajatus siitä hautautui hetkeksi, mutta se heräsi uudestaan ollessani kadettikoulussa. Helsingissä järjestettiin kongressi, ja sinne tuli monia lähetysupseereita. Yhtenä yönä tunsin, miten Jeesus kysyi minulta: ”Etkö sinäkin haluaisi lähteä?” Annamari sanoo herkistyen. – Kerroin asiasta kadettikoulun johtajalle Per-Erik Wahlströmille. Hän pyysi kypsyttämään ajatusta: ”Älä kerro siitä kellekään ja kanna sitä sydämessäsi. Rukoile ja lue Raamattua. Kun tunnet kutsun vahvistuneen, puhutaan asiasta uudelleen.” Vuoden verran annoin sen kasvaa sisälläni, ja sitten laitoimme paperit sisälle kansainväliseen päämajaan.

Annamari palveli ensin Suomessa neljän vuoden ajan. Annamarin ensimmäinen palvelupaikka oli Temppelin osastossa majuri Sinikka Rökmanin avustajana.

– Se oli hienoa aikaa. Sain palvella itselleni vieraalla kielellä, ruotsilla, ja niin myös seuraavassa paikassa Pietarsaaressa. Sen jälkeen palvelin vielä kaksi vuotta Solhemin päiväkodissa Porvoossa. Siellä pääsin työskentelemään lasten kanssa. Koin, että Herra valmisti minua tulevaan.

Ovet avautuivat, ja Annamari lähetettiin Argentiinaan vuonna 1987. Hänen ensimmäinen komennuksensa oli avustajana upseerikoulussa Buenos Airesissa.

– Enimmäkseen työni oli kadettien lasten hoitamista, mutta pääsin kaikkeen mukaan, Annamari muistelee. – Tunsin Jeesuksen läsnäolon koko ajan. Kaikki olivat hyvin ystävällisiä, vaikken osannut puhua vielä espanjaa kunnolla. Olin opetellut sitä vain kuusi kuukautta ennen lähtöäni. Silti koin, että ymmärsin, mitä ihmiset tarkoittivat. En kokenut lainkaan koti-ikävää, sillä jokainen päivä oli niin täynnä uusia ja innostavia asioita.

Neljä kuukautta myöhemmin Annamari lähetettiin 700 kilometriä etelämmäksi Bahía Blancaan. Osastossa oli iso pyhäkoulu ja paljon lapsia.

– En osannut edelleenkään espanjaa hyvin, mutta silti minun piti puhua kokouksissa. Kun ihmisiä alkoi hymyilyttää ja kikatuttaa, ymmärsin sanoneeni jotain väärin, Annamari naurahtaa.

Neljää vuotta Bahía Blancassa seurasi viisi vuotta naapurimaassa Paraguayssa. Se oli jälleen eri maailma.

– Bahía Blancassa oli suorastaan kylmä, sillä se oli niin etelässä, kun taas Paraguayssa ilmasto oli jatkuvasti trooppinen. Paikalliset sanovatkin, että siellä on vain yksi ”asema”. Asema ja vuodenaika ovat sama sana espanjaksi, ja siellä molempia oli vain yksi.

Paraguayssakin lapsia, nuoria ja perheitä oli paljon. Armeijan lastenkoti toimi osaston vieressä, ja lapset tulivat osastolle pyhäkouluun.

– En ole koskaan kokenut olevani suuri lapsityöntekijä, mutta Herra on aina antanut minulle sellaisen sanan, jonka olen voinut jakaa lapsille.

Yhteinen taival

Pariskunta tapasi toisensa Annamarin palatessa Argentiinaan Huerta Granden määräyksen takia vuonna 1997. Huerta Grandessa toimi pieni leirikeskus, jonka yhteydessä oli myös osasto. Fernando oli siellä sotilaana.

– Se oli vanha paikka ja jotain oli aina rikki, niin Fernando tuli auttamaan. Hän oli niin avulias! Annamari toteaa hymyillen ja katsoo Fernandoa pöydän yli lämpimästi. – Siitä kehittyi ensin hyvä ystävyys, ja sitten tunteet syvenivät. Seurustelusuhde muuttui kihlaukseksi ja avioliitoksi vuonna 2000. Äitini oli tullut tapaamaan minua, ja hän esitti toiveen, että voisivatko häät tapahtua hänen ollessaan paikalla. Näin tapahtui.

– Palvelimme vielä puolisentoista vuotta, kunnes saimme määräyksen Uruguayihin vanhainkotiin avustajaksi. Emme oikein kokeneet paikkaa omaksemme. Minulla oli lähetystyöntekijän kolmevuotiskauden täyttyessä mahdollisuus kotimaanlomaan. Päätimme tulla Suomeen pidemmäksi ajaksi, Armeijan työntekijöinä. Olimme vuoden Joensuussa. Se oli kuitenkin hankalaa aikaa, Samuel oli vain yksivuotias ja Elias syntyi ollessamme täällä. Fernandolla oli myös terveysongelmia, joten emme pystyneet jatkamaan, vaan palasimme kotiin Argentiinaan, Annamari huokaa ja jatkaa: – Meitä jäi kalvamaan tunne, että työmme jäi kesken. Nyt monen vuoden jälkeen asiat ovat paremmin, lapset ovat isoja ja Fernando voi hyvin, niin Herra avasi jälleen oven.

Ovi Suomeen avautuu

Der Agopianit elivät Argentiinassa normaalia perhe-elämää. Fernando teki töitä perheen verhoomoverstaassa ja Annamari sai paikan kaupungin päiväkodista avustajana ja lauluhetkien pitäjänä. Annamarin ja Fernandon ollessa Uruguayssa ja Joensuussa Pelastusarmeijan työ valitettavasti kuihtui pois Huerta Grandesta.

– Fernandon äiti Anna on hyvin aktiivinen ihminen, ja Armeijan poistumisen jälkeen hän alkoi pitää yllä kristillistä toimintaa. Annalla on aina ollut iso rooli elämässämme, joten palattuamme Suomesta halusimme auttaa häntä siinä. Tässä kristillisessä yhteydessä tehtiin paljon työtä lasten ja nuorten parissa, joten se oli meille hyvin luontevaa.

Tiedustelen, miten ajatus Suomessa palvelemisesta syntyi.

– Poikamme Samuel asuu ja työskentelee Suomessa, ja koska Elias on syntynyt Suomessa, varusmiespalvelu on hänelle pakollinen. Rukoilin: ”Herra, poikamme ovat pian Suomessa, olisiko mitään mahdollisuutta, että meille voisi löytyä sieltä töitä?” Pohdin, ettei se voisi olla muuta kuin Armeijan työtä. Olimme aina halunneet palata Armeijaan, sillä emme koskaan lähteneet ideologisista syistä. Herra näki, että nyt on aika palata hengelliseen kotiin, Annamari taustoittaa päätöstä.

Kävi myös sattumus, jossa on selvää johdatusta.

– Kun menimme tilaamaan Eliakselle passia Buenos Airesiin, olin vahingossa maksanut ennakkoon kahdesta passista. Suurlähetystössä minulta kysyttiin, kelle tämä toinen passi on tulossa. Vastasin: ”Hyvänen aika, kaipa se on sitten minulle.” Näin Jumala alkoi työstää muuttoamme Suomeen. Aluksi Fernando ja perheemme Argentiinassa eivät olleet ajatuksesta lainkaan innostuneita. Raamatusta osui eteeni kohta Ilmestyskirjasta 3:8: ”Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea.” Vähitellen Jumala alkoi valmistaa Fernandoakin muuttoon.

Uuden edessä

Suomessa ajatukseen suhtauduttiin suopeasti, ja joulukuun alussa Der Agopianit saapuivat Helsinkiin.

Kysyn kulttuurisokista. Annamari kertoo positiivisesta muutoksesta sitten vuosituhannen alun Joensuun.

– Ihmiset ovat ystävällisiä ja lämpimiä. Ennen suomalaiset vaikuttivat vähän ujoilta ja juroilta erityisesti arkisessa kanssakäymisessä, kuten kaupassa tai terveyskeskuksessa.  Nyt kaikki ovat niin palvelualttiita ja ystävällisiä, Annamari toteaa hymyillen.

Annamarin ja Fernandon ensimmäisten kuukausien aikaan omikron-aalto pyyhkäisi yli maan. Tuona aikana he pääsivät syventymään osaston käytänteisiin ja olemaan muutoin avuksi.

– Ensimmäisten viikkojen aikana pystyimme olemaan avuksi eläkeupseereillemme. Vierailimme heidän luonaan, kävimme heille kaupassa ja tulimme apuun. Rukoilimme heidän kanssaan – moni on näinä aikoina ollut kovin yksinäinen, Annamari kertoo, ja Fernando täydentää: – Tuntui hyvältä, että pystyimme tekemään jotakin.

Annamarin ja Fernandon alkuperäinen määräys Suomessa oli vastuu Helsingin osaston lapsi-, perhe- ja lähiötyöstä nuorisotyöntekijöinä. Jumalan tiet – ja Armeijan määräykset – ovat kuitenkin joskus yllättäviä. Helmikuussa tuli tieto, että maaliskuun alusta he ottavat vastuun Helsingin osastosta osastonjohtajina. Haastatteluhetkellä olemme juuri tämän muutoksen kynnyksellä.

– Olihan se suuri yllätys, Fernando nyökkää. – Meitä oli hiukan varoitettu etukäteen, että muutoksia olisi tulossa... Emme kuitenkaan osanneet odottaa tätä, Annamari toteaa.

Tulevassa tehtävässä he aikoivat luottaa Jumalan ohjaukseen ja osaston toimivaan tiimiin.

– Jatkamme siltä hyvältä yhteishengen ja -työn pohjalta, joka täällä on. Kukaan ei ole suurempi kuin toinen. Otamme jokaisen uuden asian vastaan rukouksella. On ihana kokea, ettemme ole yksin. Myös osaston eläkeupseerit ovat sydämellisesti todenneet, että heiltä voi aina tulla kysymään neuvoa ja apua.

– Rukoilen myös kärsivällisyyttä osastoväellemme, kun en osaa vielä hyvin suomea, Fernando sanoo. Annamari lohduttaa hymyillen: – Jumalan rakkauden kieli on onneksi universaali.

Lapsi- ja perhetyö on ollut aina heidän sydäntään lähellä, ja he iloitsevat, että osaston perhekerho ja Rastilassa tapahtuva lasten puuhakerho on päässyt kevään aikana käyntiin. – Jos Herra lähettää nuoria keskuuteemme, niin nuorteniltoja olisi myös ihana järjestää. Samoin pyhäkouluja.

Annamarin ja Fernandon voi myös bongata kesällä kaupungilta. Viime kesänä osastolle on hankittu polkupyörä, jonka kanssa on tarkoitus jalkautua Helsingin kaduille ja puistoihin.

– Tulkaa tervehtimään!

Rukouksen tuli ei sammu

Rukous on ollut pariskunnalle aina tärkeää. Tällaisina haasteellisina aikoina sen merkitys vain korostuu.

– Kävimme saapuessamme Mikkelissä väestörekisterissä, kun Helsingissä ei ollut vapaita aikoja. Tapasimme siellä majuri Pirkko Vauhkosen. Hän totesi meille: ”Armeijassa täytyy muistaa, ettei rukouksen tuli sammu.” Se jäi vahvasti mieleeni, Fernando kertoo.

– Meillä on monia uskonsisaria ja -veljiä, jotka rukoilevat puolestamme. Se tuntuu kovin hyvältä. Rukoilemme Jumalalta, että hänen voimansa kantaa meitä ja työmme voi olla siunauksena osastolle, Annamari toteaa hymyillen, ja Fernando päättää: – On paljon mahdollisuuksia toimia, mutta kaikkeen tarvitaan rukousta. On pysyttävä Jumalan sanassa, eikä saa muuttua liikaa maailman mukana.

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä