Julkaistu 11.7.2019
Teksti: Marko Yrjänä. Kuvat: Pelastusarmeijan kuva-arkisto
”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme.” (1. Joh. 4:10–11)
Eva Vesterisen ensimmäinen mielikuva Nummelan lomakodista on 70-luvun alusta, pyhäkoulun äitienpäiväretkeltä. Metsä lomakodin ympärillä oli täynnä valkovuokkoja, ja nyt lähelle ulottuvien talojen paikalla vain kukkaniittyjä. Tuon äitienpäivän jälkeen Eva vietti monta kesää lomakodilla auttamassa ”pikkutätinä” eli nuorena vapaaehtoisena, hädin tuskin leiriläisiä vanhempana. Kesän kohokohtia olivat retket lähimetsien mustikkamaille: lapsilla oli mukana emalimukit ja tädeillä ämpärit, ja seuraavat päivät herkuteltiin mustikkapiirakalla ja -kiisselillä.
Anneli Oranen muistaa kesäsiirtolan Larsmon Kackurin kylässä ensimmäisenä työpaikkanaan valmistuttuaan keittäjäksi vuonna 1966. Päivät olivat pitkiä, eikä ruokatarvikkeita ollut koskaan käytettävissä runsain määrin, vaan ateriat piti koostaa niistä aineista mitä saatavilla oli. Se laittoi nuoren keittäjän kekseliäisyyden koetukselle heti ensimmäisessä työpaikassa.
Pyyteettömyys on jäänyt nuorten työntekijöiden muistoihin. Erityisen vaikutuksen Anneliin tekivät kesäsiirtolan kaksi työntekijää, Pelastusarmeijan majuri ja luutnantti. Yötä päivää he ahersivat lasten hyväksi: vuorotellen pienten yöunia vartioiden, päivisin hoitaen, leikittäen ja laulattaen sekä taivaan Isästä kertoen. Kahden työntekijän voimin hoituivat myös pyykinpesu ja kasvimaa. ”En ole pitkän elämäni aikana nähnyt yhtä pyyteetöntä ja rakkaudellista työtä kuin mitä nuo kaksi Herran sotilasta tekivät”, toteaa Anneli.
Olemme saaneet jatkaa Jumalan työtä samassa hengessä myös tänä päivänä. Marja-Liisa Torpo kuuli Nummelan lomakodista ensimmäistä kertaa vuonna 2010 Pelastusarmeijan joulupadalla, ja jo seuraavana kesänä hän liittyi vapaaehtoisten joukkoon. Leirin alkaessa Marja-Liisa esiteltiin lapsille ompelijana, mutta saman tien yksi pojista huusi: ”Ei se mikään ompelija ole, se on LEIRIMUMMI.” Siitä alkoi mielenkiintoinen päivä, josta suurin osa kului istuen, sylissä aina joku leirin lapsista. Ompelemaan ei ehditty lainkaan, vaan turvallisen leirimummin sylissä lapset kertoivat koti-ikävästä ja muista murheistaan niin, että illalla mummin puseron rinnus oli aivan kyynelistä tahmea.
”Tulevina päivinä yhä useammat lapset tulivat luokseni. Sana leirimummi soi kauniina musiikkina korvissani. Olin osa suurempaa kokonaisuutta”, Marja-Liisa kertoo ja jatkaa: ”Tunsin ensimmäisestä hetkestä lähtien, että olin tervetullut Lomakodille. Aluksi minusta tiedettiin vain nimeni, se että olen eläkeläinen ja että halusin ommella. Itse asiassa tämä oli aika syvä hengellinen kokemus: olen hyväksytty omana itsenäni ja kutsuttu Jumalan työhön.”
Tämän päivän nuoret vapaaehtoiset, leiriavustajat tai tuttavallisemmin apparit, auttavat pitkälti samoissa tehtävissä kuin Eva viitisenkymmentä vuotta sitten. Sanna Lahti kertoo apparin hommiin kuuluvan keittiössä auttamista, siivoamista, eläinten hoitoa ja ohjaajien auttamista, mutta tärkeimpinä asioina lasten kanssa toimimista, lapsiin tutustumista ja hauskanpitoa lasten kanssa.
”Motivaatio apparille tulee itse tehtävistä, jotka auttavat heittäytymään mukaan uusiin juttuihin, tutustumaan uusiin ihmisiin sekä auttamaan muita. Intoa antavat myös leiriohjaajat ja heidän positiivisuutensa, lapset ja heidän innokkuutensa, sekä apparitiimi ja -aikuinen. Tällä perusteella apparitoimintaa voikin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita ihanien lasten ja muiden ihmisten kanssa oleilusta sekä auttamisesta”, kokoaa Sanna.
Marko on koonnut artikkelin Eva Vesterisen, Anneli Orasen, Marja-Liisa Torpon ja Sanna Lahden muisteluista.
