Julkaistu 21.2.2019
Teksti: Saga Lippo. Kuvat: Pelastusarmeijan kuva-arkisto
Aurinko paistoi kuitenkin kaupungin kurjiin hökkelikyliin samalla tavalla kuin se paistoi keskikaupungin upeisiin puistoihinkin. Ehkäpä jollain ikkunalla kukki punainen pelargoniakin. Köyhät äidit jaksoivat puurtaa töissä ja pestä pyykkiä päivästä toiseen, koska he toivoivat, että jonakin päivänä heidän lapsillaan olisivat asiat paremmin. Kahdeksantuntinen työpäivä, ilmainen terveydenhuolto, neuvolajärjestelmä, peruskoulu ja kaikille avoin yliopisto olivat asioita, joista reilu sata vuotta sitten tuskin osattiin edes uneksia.
Väriläiskiä arjen harmaudessa olivat myös Pelastusarmeijan slummisisarten taivaansiniset puvut, hohtavan valkeat esiliinat ja hattujen punaiset nauhat. Slummisisariksi kutsuttiin Pelastusarmeijan upseereita, jotka elivät ja työskentelivät niin sanotuilla slummiasemilla kaupunkien köyhissä lähiöissä ja auttoivat niiden asukkaita selviytymään raskaasta arjesta. Ensimmäiset slummiasemat, joita myöhemmin ruvettiin kutsumaan avohuoltoasemiksi, perustettiin jo vuonna 1891 Turkuun ja Helsinkiin.
Lokakuussa 1971 nuori kapteeni Raili Nurminen sai määräyksen Helsingin avohuoltoasemalle. Määräys tuli Railille täytenä yllätyksenä eikä hän voinut kuvitellakaan, että tulisi jatkamaan samassa tehtävässä peräti 39 vuotta. 1970-luvulla iso osa avohuoltoaseman työtä olivat kotikäynnit vanhusten, yksinäisten ja sairaiden luona. Ruoka-avun tarve oli tuolloin vähäistä. Leipää jaettiin yhtenä aamupäivänä, ja sitä hakivat vain kaikista köyhimmät, mutta avohuoltoaseman tiistaikerhosta tuli monelle yksinäiselle vanhukselle viikon kohokohta. Kerhossa kävi parhaimmillaan jopa pitkälti toista sataa eläkeläistä, jotka halusivat tulla tapaamaan toisiaan ja kuulemaan Jumalan sanaa slummisisarten julistamana.
Kesät kuluivat Nummelan lasten kesäsiirtolassa. Valmistelut alkoivat jo varhain keväällä, jolloin palkattiin henkilökunta ja käsiteltiin perheiden hakemukset. Kesän alussa upseerit sitten muuttivat kesäsiirtolaan, josta palasivat kaupunkiin vasta syyskuussa. Jouluvalmistelut alkoivat melkein saman tien. Oli kerättävä raha- ja tavaralahjoituksia, tehtävä joulupaketteja, suunniteltava jakelujuhlia vanhuksille, kodittomille miehille ja lapsiperheille sekä kuljetettava paketteja köyhiin koteihin ympäri Helsinkiä. Apuna upseereilla oli muun muassa Pelastusarmeijan partiolaisia ja iso joukko muita vapaaehtoisia.
1980-luvulla avohuoltoaseman työ laajeni. Sen yhteyteen perustettiin kotiaputoimisto, johon palkattiin lisää henkilökuntaa. Kotiavustajat pääsivät näkemään sen osan Helsinkiä, joka on monelta kätkössä. Pelastusarmeijan periaatteen mukaisesti ihmiset tulee kohdata ilman mitään erottelua. Niinpä kotiavun asiakkaina saattoi olla monenlaisia ihmisiä. Oli yksinäisiä, sairaita vanhuksia, jotka asuivat isoissa asunnoissa arvoalueilla. Varakkuutensa takia he eivät olleet oikeutettuja kunnalliseen kotiapuun, ja yksityistä kotiapua ei tuohon aikaan ollut Helsingissä tarjolla. Monelle heistä Pelastusarmeijan työntekijä oli ainoa läheinen ihminen. Raivauspaikat puolestaan olivat koteja, johon kotiaputiimi meni varustautuneena suojavaattein ja jätesäkein. Saattoi kestää päiviä, ennen kuin joku koti oli raivattu siihen kuntoon, että asukkaan oli siellä jälleen turvallista elää.
Täysin uusi luku avohuoltoaseman historiassa alkoi 1990-luvun alussa, kun Suomea kohtasi lama. Yhtäkkiä Kallion kirkkopuisto täyttyi ihmisistä, jotka tulivat hakemaan apua sitä vastapäätä olevasta Pelastusarmeijasta. Raili ja hänen tiiminsä olivat mahdottoman tehtävän edessä. Avun tarve paljon suurempi kuin mihin Pelastusarmeija pystyi vastaamaan; leipää ei enää riittänytkään kaikille. Media ulkomaita myöten kiinnostui suomalaisesta köyhyydestä. Television ansiosta Pelastusarmeijan leipäjonoista tuli käsite, joka tunnetaan vieläkin. Uutisoinnin seurauksena Pelastusarmeijaan rupesi tulvimaan ruoka- ja rahalahjoituksia, joiden turvin apua pystyttiin antamaan päivittäin jopa sadoille ihmisille.
Vaikka työ oli usein raskasta, se oli myös palkitsevaa. Työntekijöitä motivoi rakkaus Jumalaan ja rakkaus ihmisiin. Parhaita hetkiä Raili Nurmisen palvelutyössä olivat ne, kun hän sai keskustella ja rukoilla ihmisten kanssa sekä kertoa heille Jumalasta, joka voi antaa toivon ja palauttaa värit harmaaseen elämään.
Raili Nurminen siirtyi eläkkeelle vuonna 2010, mutta elämä avohuoltoasemalla jatkuu. Yksi Pelastusarmeijan vahvuuksista on aina ollut tapa, jolla se pystyy nopeasti reagoimaan muuttuviin oloihin ja muokkaamaan toimintaansa siten, että se parhaiten vastaa sen hetkisiin tarpeisiin. Ruoka-apua jaetaan edelleen, mutta koska auttajia on nykyään monia, on Pelastusarmeijassa voitu entistä enemmän antaa aikaa keskusteluille ja ohjaukselle. Nykyään avohuoltoasemaa kutsutaan nimellä sosiaalipalvelukeskus eli ”Soppa”. Nimeen kätkeytyy myös muistutus Pelastusarmeijan perustehtävästä, joka kiteytyy kolmeen laajalti tunnettuun sanaan: soppaa, saippuaa ja sielunpelastusta.
